Viime blogikirjoituksestani on vierähtänyt todella paljon aikaa. Tuntuu, että raskaus on edennyt todella nopeasti, lukuunottamatta näitä viimeisiä viikkoja ennen laskettua aikaa, joka on siis reilun viikon päästä. Kaiken kaikkiaan raskauteni on sujunut todella hyvin. Usein minulta on kysytty, miten olen voinut (sitä ei muuten taideta kysyä kuin raskaana olevilta), ja olen voinut rehellisesti vastata, että oikein hyvin. Toki pientä kolotusta on näin loppuvaiheessa, mutta se kuuluu asiaan. :) Olen vain niin äärimmäisen onnellinen siitä, että minusta tulee hetkenä minä hyvänsä äiti. Miehestäni tulee isä. Meistä tulee vanhemmat meidän omalle lapsellemme.
Olen välillä hyvin malttamaton ja kärsimätön: Haluaisin jo synnyttää. Haluaisin saada vauvamme jo syliini. Haluaisin jo aloittaa vauva-arjen. Onneksi rakas mieheni jaksaa muistuttaa minua, että vauvalla on hyvä olla kohdussa, eikä hänellä siksi ole mikään kiire sieltä pois. Silti toivoisin, ettei raskaus ainakaan kovin paljon veny lasketusta ajasta.
Siinä missä oma blogikirjoitteluni on jäänyt vähäiseksi, myös blogien lukeminen on jäänyt taka-alalle. Nyt pitkästä aikaa muiden tekstejä luettuani olen äärimmäisen onnellinen huomatessani, kuinka monet lapsettomuusblogeja kirjoittaneet ovat nyt raskaana. :) Toivon, että jokainen lapsettomuudesta kärsivä tai kärsinyt saisi tarinalleen onnellisen lopun. Meillä ainakaan ei Onni enää ole kadoksissa. <3
sunnuntai 4. lokakuuta 2015
tiistai 21. huhtikuuta 2015
Oliko se vahinko?
Raskauteni on tullut ilmi pikkuhiljaa eri tilanteissa; ei kylläkään mahan kasvusta johtuen, vaan välttelemieni ruoka-aineiden ja juomien vuoksi. Tänään lounaalla raskaus paljastui eräälle työkaverille. Asiaa jonkin aikaa sulateltuaan hän kysyi: "oliko se (raskaus) vahinko?"
En loukkaantunut kysymyksestä, koska tiedän kyseisen henkilön möläyttelevän välillä mitä sattuu. Vastasin kohteliaasti, että raskaus oli hyvin toivottu. Ilmeisesti muiden silmissä 25-vuotias ei kuitenkaan voi tulla raskaaksi kuin vahingossa. Voi kun tämä sammakoita suustaan päästelevä työkaverini vain tietäisikin, että kyseessä on kaikkea muuta kuin vahinko; voisi jopa sanoa, että raskauteni on vahingon vastakohta!
Noh, muut saavat kuvitella mitä haluavat, sillä minä tiedän asian todellisen laidan. Meidän pienokaisemme ei todellakaan ole mikään vahinko, hän on pieni suuri ihmeemme. <3
En loukkaantunut kysymyksestä, koska tiedän kyseisen henkilön möläyttelevän välillä mitä sattuu. Vastasin kohteliaasti, että raskaus oli hyvin toivottu. Ilmeisesti muiden silmissä 25-vuotias ei kuitenkaan voi tulla raskaaksi kuin vahingossa. Voi kun tämä sammakoita suustaan päästelevä työkaverini vain tietäisikin, että kyseessä on kaikkea muuta kuin vahinko; voisi jopa sanoa, että raskauteni on vahingon vastakohta!
Noh, muut saavat kuvitella mitä haluavat, sillä minä tiedän asian todellisen laidan. Meidän pienokaisemme ei todellakaan ole mikään vahinko, hän on pieni suuri ihmeemme. <3
lauantai 11. huhtikuuta 2015
Viime aikoina olen ollut onnellisempi kuin pitkään aikaan. Sen lisäksi, että saan kasvattaa kohdussani pientä ihmisenalkua, tuntuu, että asiat ovat muutenkin loksahtaneet paikoilleen. Tällä hetkellä en tunne suurta tarvetta kirjoittaa tuntemuksistani, joten bligikirjoittelu jää varmasti jatkossa hyvin vähäiseksi tai jopa kokonaan pois.
Tähän mennessä raskaus on sujunut hyvin. Nt-ultrassa kaikki vaikutti oikein hyvältä, joten periaatteessa nyt pitäisi jo voida luottaa raskauden sujuvan hyvin loppuun asti. Silti pelko kulkee edelleen välillä matkassa, mutta yritän päästä siitä eroon, Haluan nauttia raskaudesta ja silitellä hitaasti kasvavaa mahaani. Kaikki on hyvin.
Tähän mennessä raskaus on sujunut hyvin. Nt-ultrassa kaikki vaikutti oikein hyvältä, joten periaatteessa nyt pitäisi jo voida luottaa raskauden sujuvan hyvin loppuun asti. Silti pelko kulkee edelleen välillä matkassa, mutta yritän päästä siitä eroon, Haluan nauttia raskaudesta ja silitellä hitaasti kasvavaa mahaani. Kaikki on hyvin.
maanantai 9. maaliskuuta 2015
Kaikki hyvin
Tänään kävimme toisessa ultrassa katsomassa kohdussani oleilevaa vauvaamme. Hän oli kasvanut oikein hienosti ja vastasi kooltaan viikkoja 9+2, vaikka nyt onkin menossa viikko 8+6. Lääkäri pyysi vauvaa heilahtamaan, ja tämä teki työtä käskettyä. <3 Ensimmäisestä raskausultrasta on kaksi viikkoa, mutta vauva oli nyt jo paljon isomman näköinen kuin viimeksi.
Viime viikolla kävimme myös neuvolassa, mistä saimme mukaamme paljon uutta tietoa. Kai tässä kohta pitäisi tajuta, että raskaana ollaan. Viikonloppuna olimme ystävien vauvan ristiäisissä, ja siellä oli tarjolla mm. juustokakkua, kuppikakkuja sekä voileipäkakkua. Kun kyselin, että mitä niissä on, ja paljastui, että kaikissa on tuorejuustoa, niin raskaus paljastui parille ystävälle, Tarkoituksena oli pitää asia vielä salassa jonkin aikaa, mutta näköjään aina ei kaikki mene ihan suunnitelmien mukaan. Ystävät olivat kuitenkin niin iloisia ja onnellisia puolestamme, että oikeastaan on vain ihanaa, että asia paljastui. :)
Viime viikolla kävimme myös neuvolassa, mistä saimme mukaamme paljon uutta tietoa. Kai tässä kohta pitäisi tajuta, että raskaana ollaan. Viikonloppuna olimme ystävien vauvan ristiäisissä, ja siellä oli tarjolla mm. juustokakkua, kuppikakkuja sekä voileipäkakkua. Kun kyselin, että mitä niissä on, ja paljastui, että kaikissa on tuorejuustoa, niin raskaus paljastui parille ystävälle, Tarkoituksena oli pitää asia vielä salassa jonkin aikaa, mutta näköjään aina ei kaikki mene ihan suunnitelmien mukaan. Ystävät olivat kuitenkin niin iloisia ja onnellisia puolestamme, että oikeastaan on vain ihanaa, että asia paljastui. :)
maanantai 2. maaliskuuta 2015
Peruuntunut neuvolakäynti
Tänään meillä piti olla ensimmäinen käynti neuvolassa. Jouduin kuitenkin perumaan ajan, koska minulla alkoi viime yönä oksennus-/vatsatauti. Paljonhan nyt on noro-virusta ja muitakin mahatauteja liikkeellä, joten pitikin minun saada tällainen inhottava tauti. Olen jo toista kertaa sairaana raskauden aikana, joten kieltämättä minua pelottaa ja mietityttää, miten jatkuva sairastelu vaikuttaa pikkuisen kehitykseen. Vatsataudin kohdalla huoli on erityisen suuri, koska mikään ruoka ei pysy sisällä.
Aikaa peruessani en hoksannut neuvolan hoitajalta kysyä, miten tällainen sairastelu vaikuttaa raskauden kulkuun. Toivon sydämeni pohjasta, että pikkuinen saisi tarvittavat ravintoaineensa minulta, vaikka melko mahdottomalta se tuntuukin. Nyt en voi tehdä muuta kuin levätä ja yrittää juoda paljon. Ja lähettää rakkaita terveisiä masuasukille: äiti lupaa parantua pian, koeta kestää vielä vähän aikaa! <3
Aikaa peruessani en hoksannut neuvolan hoitajalta kysyä, miten tällainen sairastelu vaikuttaa raskauden kulkuun. Toivon sydämeni pohjasta, että pikkuinen saisi tarvittavat ravintoaineensa minulta, vaikka melko mahdottomalta se tuntuukin. Nyt en voi tehdä muuta kuin levätä ja yrittää juoda paljon. Ja lähettää rakkaita terveisiä masuasukille: äiti lupaa parantua pian, koeta kestää vielä vähän aikaa! <3
maanantai 23. helmikuuta 2015
Pieni sykkivä sydän
Tänään kävimme poliklinikalla ultrassa. Ruudulla näkyi pienen pieni alkio ja sen pieni sykkivä sydän.
Kaikki näytti lääkärin mukaan hyvältä ja alkio vastasi viikkoja 7+1 (nyt menossa 6+6) eli vauvamme on kasvanut reippaasti.
En voi sanoin kuvailla sitä tunnetta, kun näin ruudulla sydämen sykkeen. Onnenkyyneleet valuivat poskiani pitkin. Mies hymyili vieressä onnellisinta hymyään. Siellä se on, meidän oma pienokainen.
Nyt vain täytyy nauttia täysin rinnoin tästä tilanteesta. Toivon sydämeni pohjasta, että pikkuinen jatkaa reippaasti kasvuaan ja että kaikki menee hyvin. <3
tiistai 17. helmikuuta 2015
Ystävien raskausuutisia ja kateutta
Muutaman viime päivän aikana olen kuullut pari uutta raskausuutista ystäväpiiristä. Ensimmäistä raskausuutista olin osannut jo jonkin aikaa odottaa, ja olin kyseisen pariskunnan puolesta hyvin onnellinen. Samassa yhteydessä paljastui puolivahingossa myös oma raskaus.
Toisesta raskaudesta mieheni kuuli ystävältään puhelimitse. Laskettu aika on kesäkuussa. Samaan aikaan kuin meidänkin ensimmäisen raskauden laskettu aika olisi ollut. Jostakin kumman syystä minuun iski tuttuakin tutummaksi tullut tunne: kateus. En osannut suoranaisesti iloita tämän ystäväpariskunnan raskaudesta, vaikka kuinka olisin halunnut. Kyseinen pari on ollut yhdessä jo pitkään ja he ovat ihania ihmisiä, joten kaiken järjen mukaan minun pitäisi hyppiä riemusta heidän puolestaan. Varsinkin kun olen itsekin nyt raskaana, niin luulisi muiden puolesta iloitsemisen olevan helpompaa. Ehkä olen kateellinen siksi, että heillä raskaus on jo niin pitkällä, että he voivat huoletta siitä iloita ja kertoa ihmisille. Ehkä heidän raskautensa laskettu aika muistutti taas omasta keskenmenosta. En tiedä muuta kuin sen, että tunnen itseni juuri nyt erittäin typeräksi ja tunnevammaiseksi. Häpeän ajatuksiani.
Minun on edelleen vaikea uskoa sitä, että olen raskaana. Olen käynyt vain yhdessä veritestissä, enkä yhdessäkään ultrassa. Eihän tässä oikeastaan vielä voi iloita yhtään. Oireetkin tuntuvat vaihtelevan päivittäin. Pystynköhän nauttimaan raskaudesta ensimmäisen ultran jälkeenkään? Entä mahdollisen toisen ultran? Kuinka kauan epäilen ja pelkään tämänkin raskauden menevän kesken? Tämän raskauden kohdalla olen ollut paljon varovaisempi iloitsemisen suhteen, ja nyt raskaudesta tietää meidän lisäksemme ainoastaan neljä ihmistä (joista vain kahdelle on kerrottu tarkoituksella).
Mies kysyi minulta tänään, kun kerroin olevani vähän kateellinen ystävien vauvasta, että enkö muista, että meillekin tulee vauva. Vastasin, että en oikein osaa vieläkään uskoa sitä. Siksi olikin erityisen hassua tänään löytää oma blogini odotusblogit-listalta Haaveista totta -blogissa. (Lisäys 18.2.2015: Se sai minut tajuamaan, että minähän todellakin olen raskaana. Ihanaa, että joku muu on sen hoksannut , kun itse sitä en tajua.)
keskiviikko 11. helmikuuta 2015
Oireita ja ultran odottelua
Tänään tulee kuluneeksi viikko siitä, kun veritestin tuloksia tiedustellessani hoitaja kysyi, onko minulla ollut raskausoireita. Olihan niitä silloin ja on edelleen. Olen ollut erittäin väsynyt, ja viime päivinä minua on huimannut jatkuvasti. Myös etovasta olosta olen kärsinyt päivittäin, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Rinnat ovat melko kipeät, ja tietyt liikkeet aiheuttavat edelleen repäisykipuja. Oireita on siis jonkin verran, mutta silti mietin, pitäisikö niitä olla tässä vaiheessa enemmän.
Alkuraskauden ultraan on vielä puolitoista viikkoa. Aika tuntuu matelevan, ja kieltämättä välillä tulee ajateltua ja pelättyä, että päästäänköhän tällä kertaa ultraan asti. Peloista huolimatta haluan nauttia mieheni kanssa tästä raskaudesta, vaikkakin vielä melko varovaisesti.
Alkuraskauden ultraan on vielä puolitoista viikkoa. Aika tuntuu matelevan, ja kieltämättä välillä tulee ajateltua ja pelättyä, että päästäänköhän tällä kertaa ultraan asti. Peloista huolimatta haluan nauttia mieheni kanssa tästä raskaudesta, vaikkakin vielä melko varovaisesti.
keskiviikko 4. helmikuuta 2015
Varovaisen onnellinen
Aamulla kävin verikokeessa, ja iltapäivällä hoitaja soitti ja kysyi, onko minulla ollut raskausoireita. Vastasin, että se riippuu tietysti siitä, mitä se verikoe näyttää.
Hoitaja kertoi, että hcg-arvo oli hyvä, eli erilaiset oireeni ovat kuin ovatkin olleet raskausoireita.
Nyt tässä sitten odotellaan alkuraskauden ultraa muutama viikko. Toivottavasti tällä kertaa pääsemme sinne asti.
Nyt olen varovaisen onnellinen. <3 Voi kunpa tätä onnea kestäsi pitkään!
torstai 29. tammikuuta 2015
Ollako vai eikö olla (raskaana)?
Tänään on 8. päivä alkionsiirron jälkeen eli "ammattilaistermein" piinapäivä 8. Väistämättä mielessäni pyörii jatkuvasti kysymys: olenko raskaana?
Asian jatkuva miettiminen ei tietenkään auta asiaa, eikä sitä miksikään muuta. Olen ollut huomaavinani joitakin raskausoireita, mutta en haluaisi tehdä niistä minkäänlaisia johtopäätöksiä. Odottelen vielä piinapäivään 14, jolloin pääsen veritestiin. Voi kunpa aika menisi nyt oikein nopeasti! Ja voi kunpa vajaan viikon päästä saisimme miehen kanssa kuulla iloisia uutisia!
Asian jatkuva miettiminen ei tietenkään auta asiaa, eikä sitä miksikään muuta. Olen ollut huomaavinani joitakin raskausoireita, mutta en haluaisi tehdä niistä minkäänlaisia johtopäätöksiä. Odottelen vielä piinapäivään 14, jolloin pääsen veritestiin. Voi kunpa aika menisi nyt oikein nopeasti! Ja voi kunpa vajaan viikon päästä saisimme miehen kanssa kuulla iloisia uutisia!
tiistai 20. tammikuuta 2015
Kun optimismi vaihtuu jälleen pessimismiksi
Jälleen on takanapäin punktio eli munasolujen keräys, joka oli vähintäänkin yhtä kivulias toimenpide kuin viimeksikin. Kipulääkkeitä en saanut niin paljon, kuin olisin halunnut, koska verenpaineeni laski liian matalaksi. Joka tapauksessa punktion jälkeen meille kerrottiin, että munasoluja oli saatu kerättyä ihan hyvä määrä eli 11 kappaletta.
Mutta eipä se munasolujen määrä sitten ratkaissutkaan. Biologin mukaan munasoluista vain kuusi oli kypsiä ja niistä ainoastaan neljä hedelmöittyi. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, niin näistä neljästä hedelmöittyneestä vielä ainakin yksi karsiutuu pois eli ei jatka jakautumista. Minua pelottaa, että yksikään niistä ei enää jakaudu.
Alkionsiirron piti olla jatkoviljelyn jälkeen ylihuomenna, mutta huonon saaliin takia siirto tehdäänkin jo huomenna. Ilmeisesti näin pienillä munasolu- /alkiomäärillä ei kannata lähteä tekemään jatkoviljelyä.
Lähdimme hoitoihin alunperin miehen alentuneen siittiömäärään vuoksi. Alan kuitenkin yhä enemmän uskoa, että myös minun munasarjoissani on jotakin vikaa. Kai tässä kohta täytyy alkaa miettiä muitakin vaihtoehtoja vanhemmuuteen, kun oman biologisen lapsen saaminen ei tunnu enää kovin mahdolliselta.
keskiviikko 14. tammikuuta 2015
Uusi vuosi, uudet kujeet
Viime blogikirjoituksesta on hirmuisen paljon aikaa. Jotenkin en ole tainnut pitkään aikaan edes miettiä lapsettomuutta, joten bloginkaan päivittäminen ei ole usein käynyt mielessä.
Jotakin tekemistä saattaa olla sillä, että sain muutama viikko sitten aloittaa uudessa työpaikassa, eikä minulla siten ole ollut niin paljon aikaa pyöriä blogimaailmassa. Minulla on niin paljon opittavaa uudessa työssäni, että kaikki ajatustyö menee sinne. Olen äärimmäisen iloinen, että pääsin useamman kuukauden työttömyyden jälkeen taas töihin.
Eräästä toisestakin asiasta olen iloinen, mutta samalla myös hyvin pelokas. Uusi ICSI-hoitomme aikaistui yli kuukaudella (kuukautiskiertoni ja labran lomaviikkojen vuoksi), ja nyt tässä onkin jo useampana iltana pistelty hormoneja alamahaan. Onnekseni mies on hoitanut pistämisen, sillä itse en siihen kykene.
Näillä näkymin punktio ajoittuu ensi viikolle. Koko hoitorumba ei tällä kertaa tietenkään jännitä niin paljon kuin ensimmäisellä kerralla, mutta odotukset ovat sitäkin korkeammat. Olen välillä huomannut ajattelevani, että ihan kohtahan minä taas saan tehdä sen positiivisen raskaustestin, ja että vuoden lopulla saamme vauvan luoksemme. Mistähän tällainen ylioptimistinen ajattelu kaltaiseltani pessimistiltä kumpuaa? Liian optimistinen ajattelutapa on tässä tilanteessa jopa melko vaarallinen: hoidon nyt mahdollisesti epäonnistuessa tipahdan kyllä todella korkealta ja kovaa.
Täytynee vielä perjantain ultraäänen yhteydessä pyytää lääkäriä kertomaan hoitojen onnistumisprosenteista ja palauttamaan minut takaisin maan pinnalle.
Toisaalta, kyllä minä haluan uskoa siihen, että nyt kaikki menee hyvin. Turha tässä etukäteen on murehtia.
Jotakin tekemistä saattaa olla sillä, että sain muutama viikko sitten aloittaa uudessa työpaikassa, eikä minulla siten ole ollut niin paljon aikaa pyöriä blogimaailmassa. Minulla on niin paljon opittavaa uudessa työssäni, että kaikki ajatustyö menee sinne. Olen äärimmäisen iloinen, että pääsin useamman kuukauden työttömyyden jälkeen taas töihin.
Eräästä toisestakin asiasta olen iloinen, mutta samalla myös hyvin pelokas. Uusi ICSI-hoitomme aikaistui yli kuukaudella (kuukautiskiertoni ja labran lomaviikkojen vuoksi), ja nyt tässä onkin jo useampana iltana pistelty hormoneja alamahaan. Onnekseni mies on hoitanut pistämisen, sillä itse en siihen kykene.
Näillä näkymin punktio ajoittuu ensi viikolle. Koko hoitorumba ei tällä kertaa tietenkään jännitä niin paljon kuin ensimmäisellä kerralla, mutta odotukset ovat sitäkin korkeammat. Olen välillä huomannut ajattelevani, että ihan kohtahan minä taas saan tehdä sen positiivisen raskaustestin, ja että vuoden lopulla saamme vauvan luoksemme. Mistähän tällainen ylioptimistinen ajattelu kaltaiseltani pessimistiltä kumpuaa? Liian optimistinen ajattelutapa on tässä tilanteessa jopa melko vaarallinen: hoidon nyt mahdollisesti epäonnistuessa tipahdan kyllä todella korkealta ja kovaa.
Täytynee vielä perjantain ultraäänen yhteydessä pyytää lääkäriä kertomaan hoitojen onnistumisprosenteista ja palauttamaan minut takaisin maan pinnalle.
Toisaalta, kyllä minä haluan uskoa siihen, että nyt kaikki menee hyvin. Turha tässä etukäteen on murehtia.
maanantai 15. joulukuuta 2014
Luottamus
Lyhytkestoiseen raskauteen johtaneesta pakastealkion siirrosta tiesivät muutamat ystäväni sekä äitini. Näin ollen tuntui luonnolliselta kertoa näille muutamille ihmisille positiivisesta raskaustestistä. Raskaudesta kertoessani korostin, ettei asiasta saa kertoa eteenpäin. Uskoin, että hyvät ystäväni olivat ymmärtäneet asian ja kunnioittaneet toivettani.
Viime viikolla äitini sai puhelun eräältä perhetuttavalta, joka on yhden ystäväni isä. Tämä kyseinen tuttava oli alkuun kysellyt kuulumisia ja sitten vihjailun jälkeen udellut, että milloin on minun laskettu aikani. Siihen äitini oli joutunut vastaamaan, ettei osaa sanoa. Puhelu oli varmaan tämän jälkeen käynyt hieman noloksi ja äidilläni oli luultavasti tunteet pinnassa.
Tuo kyseinen puhelu paljasti kaksi asiaa. Ensinnäkin hyvä ystäväni, johon kuvittelin voivani luottaa, oli kertonut raskaudestani isälleen ja ehkä muillekin ihmisille. (Myöhemmin selvisi, että häneltä oli kestänyt korkeintaan puoli tuntia kertoa asiasta isälleen.) Toiseksi, ystäväni ei missään vaiheessa ollut kertonut isälleen, että raskauteni meni kesken. Hänellä olisi ollut noin kaksi kuukautta aikaa kertoa siitä (ennen tätä noloa puhelua).
Kun kuulin kyseisestä puhelusta, olin vihainen, hämilläni ja surullinen. Tiesin, että ystäväni oli pettänyt luottamukseni juoruilemalla minulle ja miehelleni tärkeästä asiasta eteenpäin. Lisäksi se, että joku lähes ventovieras henkilö tiedustelee laskettua aikaani kaksi kuukautta keskenmenon jälkeen, satutti ja nosti vanhat tunteet pintaan. Olin jo mielestäni päässyt keskenmenosta toipumisessa melko pitkälle, mutta lasketun ajan uteleminen nosti vanhat tunteet pintaan.
Kaiken kaikkiaan olen erittäin vihainen ystävälleni siitä, että hän petti luottamukseni. Hän ei edes vaikuttanut olevan pahoillaan, vaan sanoi minun ylireagoivan.
No, jotain tästäkin opin: jos joskus vielä tulen raskaaksi, en kerro siitä kenellekään muulle kuin miehelleni. Jos raskaus etenee pitkälle, kyllä ihmiset sen jossain vaiheessa huomaavat.
Viime viikolla äitini sai puhelun eräältä perhetuttavalta, joka on yhden ystäväni isä. Tämä kyseinen tuttava oli alkuun kysellyt kuulumisia ja sitten vihjailun jälkeen udellut, että milloin on minun laskettu aikani. Siihen äitini oli joutunut vastaamaan, ettei osaa sanoa. Puhelu oli varmaan tämän jälkeen käynyt hieman noloksi ja äidilläni oli luultavasti tunteet pinnassa.
Tuo kyseinen puhelu paljasti kaksi asiaa. Ensinnäkin hyvä ystäväni, johon kuvittelin voivani luottaa, oli kertonut raskaudestani isälleen ja ehkä muillekin ihmisille. (Myöhemmin selvisi, että häneltä oli kestänyt korkeintaan puoli tuntia kertoa asiasta isälleen.) Toiseksi, ystäväni ei missään vaiheessa ollut kertonut isälleen, että raskauteni meni kesken. Hänellä olisi ollut noin kaksi kuukautta aikaa kertoa siitä (ennen tätä noloa puhelua).
Kun kuulin kyseisestä puhelusta, olin vihainen, hämilläni ja surullinen. Tiesin, että ystäväni oli pettänyt luottamukseni juoruilemalla minulle ja miehelleni tärkeästä asiasta eteenpäin. Lisäksi se, että joku lähes ventovieras henkilö tiedustelee laskettua aikaani kaksi kuukautta keskenmenon jälkeen, satutti ja nosti vanhat tunteet pintaan. Olin jo mielestäni päässyt keskenmenosta toipumisessa melko pitkälle, mutta lasketun ajan uteleminen nosti vanhat tunteet pintaan.
Kaiken kaikkiaan olen erittäin vihainen ystävälleni siitä, että hän petti luottamukseni. Hän ei edes vaikuttanut olevan pahoillaan, vaan sanoi minun ylireagoivan.
No, jotain tästäkin opin: jos joskus vielä tulen raskaaksi, en kerro siitä kenellekään muulle kuin miehelleni. Jos raskaus etenee pitkälle, kyllä ihmiset sen jossain vaiheessa huomaavat.
keskiviikko 10. joulukuuta 2014
Uudet lääkkeet
Tänään kävin apteekissa hakemassa valmiiksi lääkkeet uusia hoitoja varten. Kaikki lääkkeet (lugesteronia lukuunottamatta) olivat uusia tuttavuuksia, ja kävelinkin apteekista ison lääkekassillisen kanssa pois. En oikeastaan tiedä, miksi lääkkeet vaihdettiin täysin, mutta ehkä lääkärillä on ollut tähän hyvä syy. Uudet lääkkeet tuovat kieltämättä taas uuden jännitysmomentin hoitoihin: miten kehoni reagoi niihin ja toimivatko ne paremmin kuin aikaisemmat lääkkeet. Ihan kuin jännitettävää ei olisi muutenkin tarpeeksi.
Poliklinikalta meille on kerrottu, että olemme hoitojonossa vuorossa viikolla 9. Siihen on vielä tosi paljon aikaa! Mutta tällaista se on julkisella puolella. Pitää yrittää keksiä paljon tekemistä ja saada muuta ajateltavaa siihen asti. Onneksi pääsen aloittamaan uudessa työpaikassa joulun jälkeen. Jotain positiivista sentään tapahtuu. :)
Poliklinikalta meille on kerrottu, että olemme hoitojonossa vuorossa viikolla 9. Siihen on vielä tosi paljon aikaa! Mutta tällaista se on julkisella puolella. Pitää yrittää keksiä paljon tekemistä ja saada muuta ajateltavaa siihen asti. Onneksi pääsen aloittamaan uudessa työpaikassa joulun jälkeen. Jotain positiivista sentään tapahtuu. :)
keskiviikko 26. marraskuuta 2014
Haaveilusta romahdukseen
Tänään kävin keskenmenon jälkeisessä kontrollissa. Ultratessa kaikki näytti kuulemma tiputteluvuodoista huolimatta oikein hyvältä. Lääkäri sanoi, että voimme alkaa suunnitella pakastealkion siirtoa, sitten kun olemme miehen kanssa siihen valmiita. Minun piti korjata lääkäriä, että meidän pakkasemme on tyhjä, ja että meidän kohdallamme homma lähtee taas alusta. Lääkärin pienestä muistikatkoksesta huolimatta kontrollikäynnistä jäi oikein hyvä mieli, kun lääkäri kertoi suunnitelmistaan seuraavaa hoitoa varten ja kertoi, mitä kaikkea nyt voidaan tehdä paremmin tai enemmän. Aloin mielessäni haaveilla hoitojen jälkeisestä ajasta: raskaudesta ja meidän lapsestamme. Ajattelin, että tällä kertaa onnistumme ihan varmasti.
Hyvä mieleni kesti iltaan asti. Olin iloinen ja toiveikas siihen asti, kunnes kuulin ystäväpariskuntamme saavan kesällä toisen lapsensa. Toisen. Heidän suloinen pieni tyttärensä saa pikkuveljen tai -siskon. Me olisimme saaneet kesälle ensimmäisen lapsemme, jos kaikki olisi mennyt hyvin. Jos olisin vieläkin raskaana. Mutta kun en ole.
Olisin todella kovasti halunnut olla onnellinen kuullessani ystävien ilouutisesta. En silti osannut iloita heidän toisesta vauvastaan. Tunsin lähinnä kateutta ja katkeruutta. Silmäni täyttyivät kyynelistä. Romahdin täysin, ja aiemmin päivällä tuntemani hyvä mieli oli kadonnut. Onneksi kuulin raskausuutisen puhelimen kautta. En olisi pystynyt esittämään iloista ystävien edessä. Kyllä minä heidän toisesta lapsestaan vielä joskus iloitsen. En vielä, mutta joskus.
Hyvä mieleni kesti iltaan asti. Olin iloinen ja toiveikas siihen asti, kunnes kuulin ystäväpariskuntamme saavan kesällä toisen lapsensa. Toisen. Heidän suloinen pieni tyttärensä saa pikkuveljen tai -siskon. Me olisimme saaneet kesälle ensimmäisen lapsemme, jos kaikki olisi mennyt hyvin. Jos olisin vieläkin raskaana. Mutta kun en ole.
Olisin todella kovasti halunnut olla onnellinen kuullessani ystävien ilouutisesta. En silti osannut iloita heidän toisesta vauvastaan. Tunsin lähinnä kateutta ja katkeruutta. Silmäni täyttyivät kyynelistä. Romahdin täysin, ja aiemmin päivällä tuntemani hyvä mieli oli kadonnut. Onneksi kuulin raskausuutisen puhelimen kautta. En olisi pystynyt esittämään iloista ystävien edessä. Kyllä minä heidän toisesta lapsestaan vielä joskus iloitsen. En vielä, mutta joskus.
maanantai 24. marraskuuta 2014
Irti sokerista!
Kun viime aikoina (työttömänä ollessani) päiviini on kuulunut lähinnä työhakemusten kirjoittamista, urheilua sekä kodin siivoilua ja sisustamista, päätin aloittaa omaa terveyttäni edistävän projektin. Kaksi viikkoa sitten aloitin kahdeksan viikkoa kestävän Irti sokerista -kuurin (Sarah Wilsonin kirjan avulla). Tavoitteenani on päästä irti sokerikoukusta, johon olen vuosien saatossa joutunut. Ennen kuurin aloittamista minun teki lähes päivittäin mieli karkkia ja suklaata. Usein kaupasta tarttuikin mukaan karkkia tai jotakin muuta sokeriherkkua. Vaikka pitkäaikainen sokerin yliannostus ei välttämättä olekaan näkynyt kehossani, halusin alkaa syödä terveellisemmin. Elättelen myös toiveita, että sokerin vähentäminen parantaisi hedelmällisyyttä ja edesauttaisi seuraavan hoidon onnistumista.
Tähän mennessä sokerista irrouttautuminen on sujunut melko hyvin. Viikonloppuna tosin olisin halunnut syödä jotain oikein makeaa, kun viikonloppuherkutteluun on niin tottunut. Kauppareissut vaativat luonteenlujuutta, jotta kärryyn ei tule valittua karkkipusseja ja suklaalevyjä. Uskon kuitenkin, että kuurin päättyessä minulla ei tee enää edes mieli mitään äklömakeaa, vaan voin herkutella ilman sokeria. Sokerittomuuden vaikutuksia hedelmällisyyteen joudun odottelemaan vielä muutaman kuukauden ajan.
Tähän mennessä sokerista irrouttautuminen on sujunut melko hyvin. Viikonloppuna tosin olisin halunnut syödä jotain oikein makeaa, kun viikonloppuherkutteluun on niin tottunut. Kauppareissut vaativat luonteenlujuutta, jotta kärryyn ei tule valittua karkkipusseja ja suklaalevyjä. Uskon kuitenkin, että kuurin päättyessä minulla ei tee enää edes mieli mitään äklömakeaa, vaan voin herkutella ilman sokeria. Sokerittomuuden vaikutuksia hedelmällisyyteen joudun odottelemaan vielä muutaman kuukauden ajan.
torstai 20. marraskuuta 2014
Labramalli
Tänään kävin (toivottavasti) viimeisessä verikokeessa keskenmenon jälkeen. Raskauden ja keskenmenon tiimoilta kävin antamassa verinäytteen yhteensä ainakin kymmenen kertaa. Jossain vaiheessa lopetin laskemisen. Jospa hcg olisi nyt vihdoin laskenut nollaan, eikä minun tarvitsisi enää juosta labrassa vähään aikaan.
Tämänpäivänen labrakäynti poikkesi hyvin paljon aikaisemmista käynneistä, sillä nyt minusta otettiin yllättäen valokuvia laboratorion vuosikertomukseen. Vaikka labrakäyntini syy ei ollut erityisen mukava, sai yli-innostunut valokuvaaja minut väkisinkin hymyn huulilleni. Ja vaikkei verikokeen ottaminen ole piikkikammoiselle koskaan miellyttävää, toivon pääseväni vielä joskus antamaan labraan vahvasti positiivisen hcg-näytteen.
Ensi viikolla on vuorossa kontrollikäynti poliklinikalla. Toivon kovasti, että kaikki olisi jo kunnossa, mutta jatkuva tiputteluvuoto hieman pistää epäilemään asiaa. Toivon myös, että pääsemme kuulemaan lääkäri(e)n suunnitelmat tulevia hoitojamme varten. Syystä taikka toisesta odotan tulevia hoitoja suurella innolla. Kyllä onni löytää vielä meidänkin luoksemme, ihan varmasti.
Tämänpäivänen labrakäynti poikkesi hyvin paljon aikaisemmista käynneistä, sillä nyt minusta otettiin yllättäen valokuvia laboratorion vuosikertomukseen. Vaikka labrakäyntini syy ei ollut erityisen mukava, sai yli-innostunut valokuvaaja minut väkisinkin hymyn huulilleni. Ja vaikkei verikokeen ottaminen ole piikkikammoiselle koskaan miellyttävää, toivon pääseväni vielä joskus antamaan labraan vahvasti positiivisen hcg-näytteen.
Ensi viikolla on vuorossa kontrollikäynti poliklinikalla. Toivon kovasti, että kaikki olisi jo kunnossa, mutta jatkuva tiputteluvuoto hieman pistää epäilemään asiaa. Toivon myös, että pääsemme kuulemaan lääkäri(e)n suunnitelmat tulevia hoitojamme varten. Syystä taikka toisesta odotan tulevia hoitoja suurella innolla. Kyllä onni löytää vielä meidänkin luoksemme, ihan varmasti.
maanantai 10. marraskuuta 2014
Sen piti olla toisenlainen isänpäivä
Eilen oli isänpäivä. Kun olin vielä raskaana, olimme mieheni kanssa suunnitelleet tekevämme ultraäänikuvista raskauden paljastavat isänpäiväkortit. No, ultraäänikuvia emme koskaan saaneetkaan, joten kortit ostettiin tylsästi kaupasta.
Isänpäiväviikonloppu kotikaupungissa oli henkisesti raskas. Mielessä pyöri vähän väliä ajatus, saako mieheni koskaan olla isänpäivänsankari. Samalla piti jaksaa onnitella ja juhlia omaa isää, isoisiä sekä appiukkoa. Ovathan he juhlintansa tietysti ansainneet; olisin vain halunnut vihdoin antaa heille lahjaksi kuvan tulevasta lapsenlapsesta ja lapsenlapsenlapsesta. Tietysti olisin halunnut juhlistaa ihanaa miestäni, josta olisi tullut, ja toivottavasti vielä joskus tulee maailman ihanin isä.
Ehdin viikonlopun aikana tavata myös ystäviäni. Toisin kuin olin etukäteen ajatellut, heidän tapaamisensa ei saanut minua yhtään paremmalle tuulelle vaan päin vastoin entistä ahdistuneemmaksi. Kukaan ei kysynyt, miten olen voinut keskenmenon jälkeen. Kun sitten itse otin asian puheeksi, ja kerroin olevani masentunut, sain osakseni ainoastaan väheksyviä kommentteja:
- "Keskity nyt vaan niihin hyviin asioihin sun elämässä." (Se on hankalaa, kun sellaisia ei tunnu olevan.) - "Kyllä varmasti tulet vielä uudestaan raskaaksi, kun sun elimistö on nyt harjoitellut raskaana olemista." (No, ei se välttämättä ihan niinkään mene.) Kukaan ei sanonut, että sure menetystä rauhassa, niin kauan kuin siltä tuntuu. Ystävät, jotka tietävät kaiken lapsettomuudestamme ja hoidoistamme, eivät edes yrittäneet ymmärtää, kuinka raskaassa ja vaikeassa tilanteessa olemme.
Viikonlopun mukavin mutta toisaalta ehkä vaikein hetki oli, kun kävimme katsomassa kavereiden vastasyntynyttä vauvaa. Vauvaa, joka sai alkunsa vahingossa, ja jonka vanhemmat ovat nyt olleet yhdessä (vasta) noin vuoden verran. Vauva oli todella kaunis, ihana ja suloinen. Sellaisen haluaisin itsekin. Tunsin kateutta, vaikka eihän sellainen tunne ole hyväksyttävä. Mietin, miksi elämän pitää olla niin epäreilua. Kääntyykö meidän onnemme koskaan?
Isänpäiväviikonloppu kotikaupungissa oli henkisesti raskas. Mielessä pyöri vähän väliä ajatus, saako mieheni koskaan olla isänpäivänsankari. Samalla piti jaksaa onnitella ja juhlia omaa isää, isoisiä sekä appiukkoa. Ovathan he juhlintansa tietysti ansainneet; olisin vain halunnut vihdoin antaa heille lahjaksi kuvan tulevasta lapsenlapsesta ja lapsenlapsenlapsesta. Tietysti olisin halunnut juhlistaa ihanaa miestäni, josta olisi tullut, ja toivottavasti vielä joskus tulee maailman ihanin isä.
Ehdin viikonlopun aikana tavata myös ystäviäni. Toisin kuin olin etukäteen ajatellut, heidän tapaamisensa ei saanut minua yhtään paremmalle tuulelle vaan päin vastoin entistä ahdistuneemmaksi. Kukaan ei kysynyt, miten olen voinut keskenmenon jälkeen. Kun sitten itse otin asian puheeksi, ja kerroin olevani masentunut, sain osakseni ainoastaan väheksyviä kommentteja:
- "Keskity nyt vaan niihin hyviin asioihin sun elämässä." (Se on hankalaa, kun sellaisia ei tunnu olevan.) - "Kyllä varmasti tulet vielä uudestaan raskaaksi, kun sun elimistö on nyt harjoitellut raskaana olemista." (No, ei se välttämättä ihan niinkään mene.) Kukaan ei sanonut, että sure menetystä rauhassa, niin kauan kuin siltä tuntuu. Ystävät, jotka tietävät kaiken lapsettomuudestamme ja hoidoistamme, eivät edes yrittäneet ymmärtää, kuinka raskaassa ja vaikeassa tilanteessa olemme.
Viikonlopun mukavin mutta toisaalta ehkä vaikein hetki oli, kun kävimme katsomassa kavereiden vastasyntynyttä vauvaa. Vauvaa, joka sai alkunsa vahingossa, ja jonka vanhemmat ovat nyt olleet yhdessä (vasta) noin vuoden verran. Vauva oli todella kaunis, ihana ja suloinen. Sellaisen haluaisin itsekin. Tunsin kateutta, vaikka eihän sellainen tunne ole hyväksyttävä. Mietin, miksi elämän pitää olla niin epäreilua. Kääntyykö meidän onnemme koskaan?
perjantai 31. lokakuuta 2014
Minäkö masentunut?
Kävimme tällä viikolla mieheni kanssa psykiatriaan erikoistuvan lääkärin juttusilla. Olimme käyneet hänen luonaan jo kerran aikaisemmin, melko pian keskenmenon alettua. Sekä minä että mieheni olemme kokeneet juttelun hyödylliseksi ja mielestäni se on auttanut keskenmenon läpikäymisessä.
Lääkäri kertoi diagnoineensa minut lievästi masentuneeksi. Hän myös varovasti ehdotti masennuslääkkeiden aloittamista. Olin hieman hämmentynyt, vaikka tiedänhän minä, että olen ollut jo todella pitkään allapäin. Minäkö masentunut? Olenko ihan oikeasti niin surullinen, että lääketieteen ammattilainen pitää minua lievästi masentuneena? Toki itkeskelen usein ja minulla on pelottavia itsetuhoisia ajatuksia. Siihen minulla on kuitenkin monia syitä: pitkään kestänyt lapsettomuus ja sen hoitaminen toistaiseksi tuloksetta, ensimmäisen raskauden päättyminen keskenmenoon, muutaman kuukauden ajan jatkunut työttömyys sekä asuminen paikkakunnalla, jolla minulla ei ole ystäviä, eikä kovin paljon tuttaviakaan. Alakuloisuus ei liene tässä tilanteessa mikään ihme, mutta ovatko masennuslääkkeet ainoa keino saada mielialaa paremmaksi?
Kun olin raskaana, asiasta tietoiset ystäväni iloitsivat puolestani. Eräs ystäväni sanoi, että hänestä oli ihanaa nähdä kasvoillani aito hymy pitkästä aikaa. Olen miettinyt hänen sanojaan. Ehkä olen jo hyvin pitkään ollut surumielinen ja raskaus sai minut pitkästä aikaa onnelliseksi. Se onni ei valitettavasti kauan kestänyt, ja vajosin keskenmenon jälkeen entistä suurempaan synkkyyteen.
Lääkärin ehdotus masennuslääkkeistä ei saanut varsinkaan mieheni puolesta iloista vastaanottoa. Lääkäri oli epävarma, voisivatko lääkkeet vaikuttaa hedelmöityshoitojen tekemiseen, joten hän aikoi selvittää asiaa. Lääkärillä oli kuitenkin hyviä pointteja. Hänen mukaansa tilanteeni on tällä hetkellä vaikea, ja vaikeaan oloon kannattaa puuttua mieluummin liian aikaisin kuin liian myöhään. Lääkitys saattaisi auttaa myös jaksamistani seuraavan hoitokerran suhteen. Olen itse kallistumassa lääkityksen aloittamisen puolelle, mutta harkitsen asiaa vielä jonkin aikaa. Ehkä minä sitten tosiaan olen masentunut, ja sille kannattaisi tehdä jotain nyt eikä myöhemmin.
Lääkäri kertoi diagnoineensa minut lievästi masentuneeksi. Hän myös varovasti ehdotti masennuslääkkeiden aloittamista. Olin hieman hämmentynyt, vaikka tiedänhän minä, että olen ollut jo todella pitkään allapäin. Minäkö masentunut? Olenko ihan oikeasti niin surullinen, että lääketieteen ammattilainen pitää minua lievästi masentuneena? Toki itkeskelen usein ja minulla on pelottavia itsetuhoisia ajatuksia. Siihen minulla on kuitenkin monia syitä: pitkään kestänyt lapsettomuus ja sen hoitaminen toistaiseksi tuloksetta, ensimmäisen raskauden päättyminen keskenmenoon, muutaman kuukauden ajan jatkunut työttömyys sekä asuminen paikkakunnalla, jolla minulla ei ole ystäviä, eikä kovin paljon tuttaviakaan. Alakuloisuus ei liene tässä tilanteessa mikään ihme, mutta ovatko masennuslääkkeet ainoa keino saada mielialaa paremmaksi?
Kun olin raskaana, asiasta tietoiset ystäväni iloitsivat puolestani. Eräs ystäväni sanoi, että hänestä oli ihanaa nähdä kasvoillani aito hymy pitkästä aikaa. Olen miettinyt hänen sanojaan. Ehkä olen jo hyvin pitkään ollut surumielinen ja raskaus sai minut pitkästä aikaa onnelliseksi. Se onni ei valitettavasti kauan kestänyt, ja vajosin keskenmenon jälkeen entistä suurempaan synkkyyteen.
Lääkärin ehdotus masennuslääkkeistä ei saanut varsinkaan mieheni puolesta iloista vastaanottoa. Lääkäri oli epävarma, voisivatko lääkkeet vaikuttaa hedelmöityshoitojen tekemiseen, joten hän aikoi selvittää asiaa. Lääkärillä oli kuitenkin hyviä pointteja. Hänen mukaansa tilanteeni on tällä hetkellä vaikea, ja vaikeaan oloon kannattaa puuttua mieluummin liian aikaisin kuin liian myöhään. Lääkitys saattaisi auttaa myös jaksamistani seuraavan hoitokerran suhteen. Olen itse kallistumassa lääkityksen aloittamisen puolelle, mutta harkitsen asiaa vielä jonkin aikaa. Ehkä minä sitten tosiaan olen masentunut, ja sille kannattaisi tehdä jotain nyt eikä myöhemmin.
keskiviikko 22. lokakuuta 2014
Minä ja hän
Olemme mieheni kanssa olleet yhdessä yli seitsemän vuotta, joista reilut kaksi vuotta olemme olleet naimisissa. Olemme onnellisia, tunnemme toisemme läpikotaisin ja yhdessäolo on kaiken kaikkiaan helppoa. Olen onnekas, kun olen saanut näin ihanan ihmisen rinnalleni kulkemaan niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Viime aikoina olemme valitettavasti kohdanneet enemmän vastoinkäymisiä, mutta toisiamme tukien selviämme niistäkin, ihan varmasti.
Olimme seurustelleet vähän aikaa, kun mieheni kertoi sairastaneensa lapsena syövän. Siitä hänellä on muistona ainoastaan muutamia arpia, eikä hän muista syövästä tai sen hoidosta mitään. Nykyään hän on täysin terve. Syöpähoidot kuitenkin vaikuttivat hänen siittiötuotantoonsa pysyvästi, mistä syystä ainoa mahdollisuutemme saada lapsia on ICSI-hoito. Lapsettomuushoitomme onkin aloitettu suoraan ICSI:llä, koska muita, helpompia, hoitomuotoja on pidetty tehottomina meidän tapauksessamme. Minulta on joskus kysytty, miksi olen mieheni kanssa, kun hänen mahdollisuutensa saada omia lapsia ovat rajalliset ja epävarmat. Minulta on myös kysytty, syytänkö miestäni siitä, että joudumme käymään lapsettomuushoidoissa.
Tuollaiset kysymykset loukkaavat minua. Mieheni ei ole voinut millään tavalla vaikuttaa sairastumiseensa. Syöpähoitojen ansiosta hän on nykyään terve ja hengissä. Niiden ansiosta hän on minun puolisoni. En ole hänen kanssaan hänen siittiöidensä vuoksi, vaan siksi koska rakastan häntä yli kaiken. Hän on minulle täydellinen. Tiedän, että hänestä tulisi mahtava isä. En siis missään tapauksessa syytä häntä. Voisihan minussakin olla sellainen vika, joka voisi vaikeuttaa lapsen saantia. Sitä paitsi ei lapsen saaminen ole ikinä itsestäänselvyys; joillakin lapsettomuuden syy jää tuntemattomaksi, eikä mitään selkeää syytä löydetä kummastakaan puolisosta.
Vaikka lapsettomuushoidot ovat sekä fyysisesti että henkisesti rankkoja, ja vaikkei niiden lopputuloksesta ole mitään takuuta, haluan tehdä kaikkeni, että voisimme saada syliimme oman lapsemme. Lapsen, jossa olisi puolet minua ja puolet miestäni. Lapsen, jota rakastaisimme niin paljon. Haluan antaa kaikkeni niin kauan, kun jotain vielä on tehtävissä. En aio luovuttaa, en ainakaan vielä.
Olimme seurustelleet vähän aikaa, kun mieheni kertoi sairastaneensa lapsena syövän. Siitä hänellä on muistona ainoastaan muutamia arpia, eikä hän muista syövästä tai sen hoidosta mitään. Nykyään hän on täysin terve. Syöpähoidot kuitenkin vaikuttivat hänen siittiötuotantoonsa pysyvästi, mistä syystä ainoa mahdollisuutemme saada lapsia on ICSI-hoito. Lapsettomuushoitomme onkin aloitettu suoraan ICSI:llä, koska muita, helpompia, hoitomuotoja on pidetty tehottomina meidän tapauksessamme. Minulta on joskus kysytty, miksi olen mieheni kanssa, kun hänen mahdollisuutensa saada omia lapsia ovat rajalliset ja epävarmat. Minulta on myös kysytty, syytänkö miestäni siitä, että joudumme käymään lapsettomuushoidoissa.
Tuollaiset kysymykset loukkaavat minua. Mieheni ei ole voinut millään tavalla vaikuttaa sairastumiseensa. Syöpähoitojen ansiosta hän on nykyään terve ja hengissä. Niiden ansiosta hän on minun puolisoni. En ole hänen kanssaan hänen siittiöidensä vuoksi, vaan siksi koska rakastan häntä yli kaiken. Hän on minulle täydellinen. Tiedän, että hänestä tulisi mahtava isä. En siis missään tapauksessa syytä häntä. Voisihan minussakin olla sellainen vika, joka voisi vaikeuttaa lapsen saantia. Sitä paitsi ei lapsen saaminen ole ikinä itsestäänselvyys; joillakin lapsettomuuden syy jää tuntemattomaksi, eikä mitään selkeää syytä löydetä kummastakaan puolisosta.
Vaikka lapsettomuushoidot ovat sekä fyysisesti että henkisesti rankkoja, ja vaikkei niiden lopputuloksesta ole mitään takuuta, haluan tehdä kaikkeni, että voisimme saada syliimme oman lapsemme. Lapsen, jossa olisi puolet minua ja puolet miestäni. Lapsen, jota rakastaisimme niin paljon. Haluan antaa kaikkeni niin kauan, kun jotain vielä on tehtävissä. En aio luovuttaa, en ainakaan vielä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)