keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Haaveilusta romahdukseen

Tänään kävin keskenmenon jälkeisessä kontrollissa. Ultratessa kaikki näytti kuulemma tiputteluvuodoista huolimatta oikein hyvältä. Lääkäri sanoi, että voimme alkaa suunnitella pakastealkion siirtoa, sitten kun olemme miehen kanssa siihen valmiita. Minun piti korjata lääkäriä, että meidän pakkasemme on tyhjä, ja että meidän kohdallamme homma lähtee taas alusta. Lääkärin pienestä muistikatkoksesta huolimatta kontrollikäynnistä jäi oikein hyvä mieli, kun lääkäri kertoi suunnitelmistaan seuraavaa hoitoa varten ja kertoi, mitä kaikkea nyt voidaan tehdä paremmin tai enemmän. Aloin mielessäni haaveilla hoitojen jälkeisestä ajasta: raskaudesta ja meidän lapsestamme. Ajattelin, että tällä kertaa onnistumme ihan varmasti.

Hyvä mieleni kesti iltaan asti. Olin iloinen ja toiveikas siihen asti, kunnes kuulin ystäväpariskuntamme saavan kesällä toisen lapsensa. Toisen. Heidän suloinen pieni tyttärensä saa pikkuveljen tai -siskon. Me olisimme saaneet kesälle ensimmäisen lapsemme, jos kaikki olisi mennyt hyvin. Jos olisin vieläkin raskaana. Mutta kun en ole.

Olisin todella kovasti halunnut olla onnellinen kuullessani ystävien ilouutisesta. En silti osannut iloita heidän toisesta vauvastaan. Tunsin lähinnä kateutta ja katkeruutta. Silmäni täyttyivät kyynelistä. Romahdin täysin, ja aiemmin päivällä tuntemani hyvä mieli oli kadonnut. Onneksi kuulin raskausuutisen puhelimen kautta. En olisi pystynyt esittämään iloista ystävien edessä. Kyllä minä heidän toisesta lapsestaan vielä joskus iloitsen. En vielä, mutta joskus.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti