maanantai 10. marraskuuta 2014

Sen piti olla toisenlainen isänpäivä

Eilen oli isänpäivä. Kun olin vielä raskaana, olimme mieheni kanssa suunnitelleet tekevämme ultraäänikuvista raskauden paljastavat isänpäiväkortit. No, ultraäänikuvia emme koskaan saaneetkaan, joten kortit ostettiin tylsästi kaupasta.

Isänpäiväviikonloppu kotikaupungissa oli henkisesti raskas. Mielessä pyöri vähän väliä ajatus, saako mieheni koskaan olla isänpäivänsankari. Samalla piti jaksaa onnitella ja juhlia omaa isää, isoisiä sekä appiukkoa. Ovathan he juhlintansa tietysti ansainneet; olisin vain halunnut vihdoin antaa heille lahjaksi kuvan tulevasta lapsenlapsesta ja lapsenlapsenlapsesta. Tietysti olisin halunnut juhlistaa ihanaa miestäni, josta olisi tullut, ja toivottavasti vielä joskus tulee maailman ihanin isä.

Ehdin viikonlopun aikana tavata myös ystäviäni. Toisin kuin olin etukäteen ajatellut, heidän tapaamisensa ei saanut minua yhtään paremmalle tuulelle vaan päin vastoin entistä ahdistuneemmaksi. Kukaan ei kysynyt, miten olen voinut keskenmenon jälkeen. Kun sitten itse otin asian puheeksi, ja kerroin olevani masentunut, sain osakseni ainoastaan väheksyviä kommentteja:
- "Keskity nyt vaan niihin hyviin asioihin sun elämässä." (Se on hankalaa, kun sellaisia ei tunnu olevan.) - "Kyllä varmasti tulet vielä uudestaan raskaaksi, kun sun elimistö on nyt harjoitellut raskaana olemista." (No, ei se välttämättä ihan niinkään mene.) Kukaan ei sanonut, että sure menetystä rauhassa, niin kauan kuin siltä tuntuu. Ystävät, jotka tietävät kaiken lapsettomuudestamme ja hoidoistamme, eivät edes yrittäneet ymmärtää, kuinka raskaassa ja vaikeassa tilanteessa olemme.

Viikonlopun mukavin mutta toisaalta ehkä vaikein hetki oli, kun kävimme katsomassa kavereiden vastasyntynyttä vauvaa. Vauvaa, joka sai alkunsa vahingossa, ja jonka vanhemmat ovat nyt olleet yhdessä (vasta) noin vuoden verran. Vauva oli todella kaunis, ihana ja suloinen. Sellaisen haluaisin itsekin. Tunsin kateutta, vaikka eihän sellainen tunne ole hyväksyttävä. Mietin, miksi elämän pitää olla niin epäreilua. Kääntyykö meidän onnemme koskaan?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti