Minäkö masentunut?

Kävimme tällä viikolla mieheni kanssa psykiatriaan erikoistuvan lääkärin juttusilla. Olimme käyneet hänen luonaan jo kerran aikaisemmin, melko pian keskenmenon alettua. Sekä minä että mieheni olemme kokeneet juttelun hyödylliseksi ja mielestäni se on auttanut keskenmenon läpikäymisessä.

Lääkäri kertoi diagnoineensa minut lievästi masentuneeksi. Hän myös varovasti ehdotti masennuslääkkeiden aloittamista. Olin hieman hämmentynyt, vaikka tiedänhän minä, että olen ollut jo todella pitkään allapäin. Minäkö masentunut? Olenko ihan oikeasti niin surullinen, että lääketieteen ammattilainen pitää minua lievästi masentuneena? Toki itkeskelen usein ja minulla on pelottavia itsetuhoisia ajatuksia. Siihen minulla on kuitenkin monia syitä: pitkään kestänyt lapsettomuus ja sen hoitaminen toistaiseksi tuloksetta, ensimmäisen raskauden päättyminen keskenmenoon, muutaman kuukauden ajan jatkunut työttömyys sekä asuminen paikkakunnalla, jolla minulla ei ole ystäviä, eikä kovin paljon tuttaviakaan. Alakuloisuus ei liene tässä tilanteessa mikään ihme, mutta ovatko masennuslääkkeet ainoa keino saada mielialaa paremmaksi?

Kun olin raskaana, asiasta tietoiset ystäväni iloitsivat puolestani. Eräs ystäväni sanoi, että hänestä oli ihanaa nähdä kasvoillani aito hymy pitkästä aikaa. Olen miettinyt hänen sanojaan. Ehkä olen jo hyvin pitkään ollut surumielinen ja raskaus sai minut pitkästä aikaa onnelliseksi. Se onni ei valitettavasti kauan kestänyt, ja vajosin keskenmenon jälkeen entistä suurempaan synkkyyteen.

Lääkärin ehdotus masennuslääkkeistä ei saanut varsinkaan mieheni puolesta iloista vastaanottoa. Lääkäri oli epävarma, voisivatko lääkkeet vaikuttaa hedelmöityshoitojen tekemiseen, joten hän aikoi selvittää asiaa. Lääkärillä oli kuitenkin hyviä pointteja. Hänen mukaansa tilanteeni on tällä hetkellä vaikea, ja vaikeaan oloon kannattaa puuttua mieluummin liian aikaisin kuin liian myöhään. Lääkitys saattaisi auttaa myös jaksamistani seuraavan hoitokerran suhteen. Olen itse kallistumassa lääkityksen aloittamisen puolelle, mutta harkitsen asiaa vielä jonkin aikaa. Ehkä minä sitten tosiaan olen masentunut, ja sille kannattaisi tehdä jotain nyt eikä myöhemmin.

Minä ja hän

Olemme mieheni kanssa olleet yhdessä yli seitsemän vuotta, joista reilut kaksi vuotta olemme olleet naimisissa. Olemme onnellisia, tunnemme toisemme läpikotaisin ja yhdessäolo on kaiken kaikkiaan helppoa. Olen onnekas, kun olen saanut näin ihanan ihmisen rinnalleni kulkemaan niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Viime aikoina olemme valitettavasti kohdanneet enemmän vastoinkäymisiä, mutta toisiamme tukien selviämme niistäkin, ihan varmasti.

Olimme seurustelleet vähän aikaa, kun mieheni kertoi sairastaneensa lapsena syövän. Siitä hänellä on muistona ainoastaan muutamia arpia, eikä hän muista syövästä tai sen hoidosta mitään. Nykyään hän on täysin terve. Syöpähoidot kuitenkin vaikuttivat hänen siittiötuotantoonsa pysyvästi, mistä syystä ainoa mahdollisuutemme saada lapsia on ICSI-hoito. Lapsettomuushoitomme onkin aloitettu suoraan ICSI:llä, koska muita, helpompia, hoitomuotoja on pidetty tehottomina meidän tapauksessamme. Minulta on joskus kysytty, miksi olen mieheni kanssa, kun hänen mahdollisuutensa saada omia lapsia ovat rajalliset ja epävarmat. Minulta on myös kysytty, syytänkö miestäni siitä, että joudumme käymään lapsettomuushoidoissa.

Tuollaiset kysymykset loukkaavat minua. Mieheni ei ole voinut millään tavalla vaikuttaa sairastumiseensa. Syöpähoitojen ansiosta hän on nykyään terve ja hengissä. Niiden ansiosta hän on minun puolisoni. En ole hänen kanssaan hänen siittiöidensä vuoksi, vaan siksi koska rakastan häntä yli kaiken. Hän on minulle täydellinen. Tiedän, että hänestä tulisi mahtava isä. En siis missään tapauksessa syytä häntä. Voisihan minussakin olla sellainen vika, joka voisi vaikeuttaa lapsen saantia. Sitä paitsi ei lapsen saaminen ole ikinä itsestäänselvyys; joillakin lapsettomuuden syy jää tuntemattomaksi, eikä mitään selkeää syytä löydetä kummastakaan puolisosta.

Vaikka lapsettomuushoidot ovat sekä fyysisesti että henkisesti rankkoja, ja vaikkei niiden lopputuloksesta ole mitään takuuta, haluan tehdä kaikkeni, että voisimme saada syliimme oman lapsemme. Lapsen, jossa olisi puolet minua ja puolet miestäni. Lapsen, jota rakastaisimme niin paljon. Haluan antaa kaikkeni niin kauan, kun jotain vielä on tehtävissä. En aio luovuttaa, en ainakaan vielä.

Katse tulevaan

Tänään on ollut jo parempi päivä. En ole enää niin itkuinen kuin aikaisemmin. En tiedä, pitäisikö minun edelleen itkeä. Ehkä kyyneleet eivät enää riitä. Olen silti surullinen. Olen vihainen. Mietin, miksi meille annettiin onni vähäksi aikaa, ja sitten se otettiinkin meiltä pois. Suruni rinnalla kulkee äärettömän suuri pelko: tulenko enää koskaan raskaaksi ja jos tulenkin, voiko raskaus ikinä mennä hyvin loppuun asti? Toiveissa kun ei pelkästään ole tulla raskaaksi vaan myös saada oma lapsi syliin.

Olen yrittänyt kääntää katseeni tulevaan. Väkisinkin ajatuksiini tunkeutuvat tulevat hoidot: edessä ovat taas piikitykset, joita vihaan yli kaiken, sekä punktio, joka ainakin viimeksi sattui kipulääkkeistä huolimatta. Fyysinen kipu ei ole kuitenkaan mitään kaikkeen siihen jännitykseen ja pettymyksen tunteisiin verrattuna, joita hedelmöityshoidot väistämättä tuovat tullessaan.

Lääkärin mukaan tilanteemme näyttää hyvältä, vaikka tämä raskaus menikin kesken. Hänen mielestään on positiivista, että raskaus ylipäänsä alkoi pakastealkion siirrosta. PASissa onnistuminen kun on niin hyvin epätodennäköistä. Eipä se silti paljon lohduta. Olisin halunnut olla raskaana ainakin 30 viikkoa kauemmin, olisin halunnut kasvattaa ihanan raskausmahan, olisin halunnut kokea synnytyksen, ja ennen kaikkea olisin halunnut saada pienen ihmeen luoksemme. Ehkä meidän lapsemme on vielä matkalla, kunhan jaksamme tarpeeksi odottaa ja toivoa. Ehkä meidänkin vuoromme tulee vielä.

Seuraava ICSI-hoitomme ajoittuu lääkärin arvion mukaan helmi-maaliskuulle. Niin pitkä on jonotusaika julkisella puolella. Vaikka inhoan odottamista, niin toisaalta pieni tauko tekee varmasti ihan hyvää ja antaa mahdollisuuden keskittyä välillä muihinkin asioihin. Ehkä voin etsiä onnenhippusia elämän pienistä iloista. Voin nauttia ihanan aviomieheni seurasta ja vaikka vain tuijotella hänen silmiään ja jutella tunteistani samoin kuin seurustelumme alkuaikoina seitsemän vuotta sitten. Ehkä voin keskittyä taas urheiluun ja sitä kautta omaan olooni. Kenties voisin alkaa harjoitella uudelle maratonille ja tavoitella hieman parempaa aikaa kuin viimeksi. Ehkä näiden pienten asioiden kautta saisin elämääni taas iloa ja jaksaisin odottaa tulevaa sekä pitää toivoa yllä.

Miksi?

Olen miettinyt blogin kirjoittamista jo pitkään. Lapsettomuushoitojen aloittamisen jälkeen kirjoittaminen olisi ollut hyvä keino purkaa omia ajatuksia ja pelkoja hoitoihin liittyen, mutta se ei tuntunut tarpeelliselta. Keskenmeno sai kuitenkin minut viimein avaamaan oman blogin, oman päiväkirjan, johon voin kirjoittaa ajatuksiani, joihin muutkin saavat tutustua.

Ensimmäinen raskauteni, meidän raskautemme, meni kesken. Se päättyi viikolla 7 ennen kuin oli kunnolla ehtinyt alkaakaan. Lääkärin mukaan ikäiselläni naisella keskenmenoriski on noin 15 %. Viisitoista. En voi uskoa, että juuri me jouduimme tämänkin kokemaan. Suututtaa. Tuntuu epäreilulta. Lähipiirissä ystävät tulevat raskaaksi vahingossa. Meidän raskautemme sai alkunsa lääkäreiden ja biologien avustuksella useiden vuosien toivomisen ja odotuksen jälkeen. Miksi juuri meidän raskautemme meni kesken?

Lääkäri ei osannut tietenkään antaa selvää vastausta keskenmenon syyhyn. Syitä voi olla niin monia, eikä asiaan voi koskaan saada varmuutta. Alkio oli todennäköisesti kiinnittynyt huonoon paikkaan, aivan kohdun yläreunaan lähelle munanjohdinta. Sillä ei olisi ollut mahdollisuuksia kehittyä siinä paikassa. Myös alkuraskaudessa sairastamani pissatulehdus on kuulemma voinut osaltaan vaikuttaa raskauden keskeytymiseen. Syytän itseäni. Urheilinko liian paljon alkionsiirron jälkeen, kun alkio oli kiinnittynyt huonoon paikkaan? Olisinko voinut välttää pissatulehduksen? Olisinko voinut tehdä jotain toisin, jotain paremmin?

Ehkä joskus pääsen irti itsesyytöksistäni ja ymmärrän sen, etten voinut itse vaikuttaa raskauden keskeytymiseen. Siihen saattaa kuitenkin mennä aikaa. Joskus pitäisi taas jaksaa uskoa hoitojen onnistumiseen, vaikka se nyt vaikealta tuntuukin. Pakkasessa ei ole enää alkioitamme, joten joudumme aloittamaan koko hoitorumban alusta. Hoidot, jotka ovat raskaita fyysisesti, mutta ennen kaikkea henkisesti. Nyt annan kuitenkin itselleni ja keholleni aikaa toipua tästä menetyksestä.

Onni vieraili meillä vain hetken aikaa

Kolme viikkoa sitten oli yksi elämäni onnellisimmista päivistä. Sain neljän vuoden raskaustoiveiden jälkeen kuulla IVF-hoitajalta olevani raskaana. Raskaus sai alkunsa pakastealkion siirrosta, jonka onnistumisprosenttia ei etukäteen juurikaan hehkutettu vaan päinvastoin: lääkärit muistuttivat onnistumisen todennäköisyyden olevan vain noin 10-15 prosentin luokkaa.

Hoitajan kanssa käydyn puhelinkeskustelun jälkeen oloni oli epätodellinen: olisimmeko me niin onnekkaita, että meistä tulisi ICSI-hoidon avulla vanhempia ensi kesänä? Rakas mieheni aikoi ensitöikseen pehmustaa asunnon terävät reunat, hänen ajatuksensa lapsen saapumisesta saivat hyvin konkreettisen muodon. Olimme ikionnellisia ja jaoimme uutisen myös joidenkin läheisten kanssa, sillä tiesiväthän he hoidoistakin. Jossakin kohtaa alkuraskauden huumaa mieleeni hiipi kuitenkin epäilys ja pelko siitä, että mahtaako kaikki olla pikkuisella hyvin. Päällimmäinen syy pelkooni oli raskausoireiden vähäisyys.

Soitin IVF-hoitajalle ja pyysin saada alkuraskauden ultraa aikaistetuksi. Hänen mukaansa oireiden vähäisyyttä ei kannattanut säikähtää, mutta hän suostui varmuuden vuoksi laittamaan minulle lähetteen uuteen verikokeeseen. Verikokeen tulos osoitti, etteivät epäilykseni ja pelkoni olleet tuulesta temmattuja: hcg-arvo oli noussut hitaasti. Seuraava viikko kului verikokeissa ja lääkärin vastaanotolla juostessa epätietoisuuden vallitessa. Jossain kohtaa hcg-arvot olivatkin lähteneet hyvään nousuun, ja lääkäri oli varma, että raskaus oli sittenkin lähtenyt kehittymään. Ultratessa mitään ei kuitenkaan näkynyt, eikä lääkäri kyennyt paikantamaan raskauden sijaintia. Seuraavalla lääkärin vastaanotolla kohdun yläreunassa näkyi pienenpieni raskauspussi, ja vaikka silloinen lääkäri sanoi raskauden menevän melko varmasti kesken, yritin vielä pitää pientä toivoa yllä. Jospa alkio olisikin vain lähtenyt kehittymään vähän myöhemmin.

Lauantaina vietimme mieheni kanssa rauhallista koti-iltaa. Vuoto alkoi yllättäen, ilman minkäänlaisia kipuja. Tiesin, että toivo on menetetty, että ensimmäinen raskautemme päättyi ennen aikojaan. Emme saisikaan ensi kesänä työntää lastenvaunuja ja nauttia pienestä ihmeestämme. Onni oli vieraanamme vain hetken aikaa, lähti pois arvaamatta, kertomatta suunnitelmiaan tulevasta. Vain yksi kysymys pyörii mielessäni: miksi?