Kun optimismi vaihtuu jälleen pessimismiksi

Jälleen on takanapäin punktio eli munasolujen keräys, joka oli vähintäänkin yhtä kivulias toimenpide kuin viimeksikin. Kipulääkkeitä en saanut niin paljon, kuin olisin halunnut, koska verenpaineeni laski liian matalaksi. Joka tapauksessa punktion jälkeen meille kerrottiin, että munasoluja oli saatu kerättyä ihan hyvä määrä eli 11 kappaletta.

Mutta eipä se munasolujen määrä sitten ratkaissutkaan. Biologin mukaan munasoluista vain kuusi oli kypsiä ja niistä ainoastaan neljä hedelmöittyi. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, niin näistä neljästä hedelmöittyneestä vielä ainakin yksi karsiutuu pois eli ei jatka jakautumista. Minua pelottaa, että yksikään niistä ei enää jakaudu.

Alkionsiirron piti olla jatkoviljelyn jälkeen ylihuomenna, mutta huonon saaliin takia siirto tehdäänkin jo huomenna. Ilmeisesti näin pienillä munasolu- /alkiomäärillä ei kannata lähteä tekemään jatkoviljelyä. 

Lähdimme hoitoihin alunperin miehen alentuneen siittiömäärään vuoksi. Alan kuitenkin yhä enemmän uskoa, että myös minun munasarjoissani on jotakin vikaa. Kai tässä kohta täytyy alkaa miettiä muitakin vaihtoehtoja vanhemmuuteen, kun oman biologisen lapsen saaminen ei tunnu enää kovin mahdolliselta. 

Uusi vuosi, uudet kujeet

Viime blogikirjoituksesta on hirmuisen paljon aikaa. Jotenkin en ole tainnut pitkään aikaan edes miettiä lapsettomuutta, joten bloginkaan päivittäminen ei ole usein käynyt mielessä.

Jotakin tekemistä saattaa olla sillä, että sain muutama viikko sitten aloittaa uudessa työpaikassa, eikä minulla siten ole ollut niin paljon aikaa pyöriä blogimaailmassa. Minulla on niin paljon opittavaa uudessa työssäni, että kaikki ajatustyö menee sinne. Olen äärimmäisen iloinen, että pääsin useamman kuukauden työttömyyden jälkeen taas töihin.

Eräästä toisestakin asiasta olen iloinen, mutta samalla myös hyvin pelokas. Uusi ICSI-hoitomme aikaistui yli kuukaudella (kuukautiskiertoni ja labran lomaviikkojen vuoksi), ja nyt tässä onkin jo useampana iltana pistelty hormoneja alamahaan. Onnekseni mies on hoitanut pistämisen, sillä itse en siihen kykene.

Näillä näkymin punktio ajoittuu ensi viikolle. Koko hoitorumba ei tällä kertaa tietenkään jännitä niin paljon kuin ensimmäisellä kerralla, mutta odotukset ovat sitäkin korkeammat. Olen välillä huomannut ajattelevani, että ihan kohtahan minä taas saan tehdä sen positiivisen raskaustestin, ja että vuoden lopulla saamme vauvan luoksemme. Mistähän tällainen ylioptimistinen ajattelu kaltaiseltani pessimistiltä kumpuaa? Liian optimistinen ajattelutapa on tässä tilanteessa jopa melko vaarallinen: hoidon nyt mahdollisesti epäonnistuessa tipahdan kyllä todella korkealta ja kovaa.

Täytynee vielä perjantain ultraäänen yhteydessä pyytää lääkäriä kertomaan hoitojen onnistumisprosenteista ja palauttamaan minut takaisin maan pinnalle.

Toisaalta, kyllä minä haluan uskoa siihen, että nyt kaikki menee hyvin. Turha tässä etukäteen on murehtia.

Uudet lääkkeet

Tänään kävin apteekissa hakemassa valmiiksi lääkkeet uusia hoitoja varten. Kaikki lääkkeet (lugesteronia lukuunottamatta) olivat uusia tuttavuuksia, ja kävelinkin apteekista ison lääkekassillisen kanssa pois. En oikeastaan tiedä, miksi lääkkeet vaihdettiin täysin, mutta ehkä lääkärillä on ollut tähän hyvä syy. Uudet lääkkeet tuovat kieltämättä taas uuden jännitysmomentin hoitoihin: miten kehoni reagoi niihin ja toimivatko ne paremmin kuin aikaisemmat lääkkeet. Ihan kuin jännitettävää ei olisi muutenkin tarpeeksi.

Poliklinikalta meille on kerrottu, että olemme hoitojonossa vuorossa viikolla 9. Siihen on vielä tosi paljon aikaa! Mutta tällaista se on julkisella puolella. Pitää yrittää keksiä paljon tekemistä ja saada muuta ajateltavaa siihen asti. Onneksi pääsen aloittamaan uudessa työpaikassa joulun jälkeen. Jotain positiivista sentään tapahtuu. :)

Minä ja hän

Olemme mieheni kanssa olleet yhdessä yli seitsemän vuotta, joista reilut kaksi vuotta olemme olleet naimisissa. Olemme onnellisia, tunnemme toisemme läpikotaisin ja yhdessäolo on kaiken kaikkiaan helppoa. Olen onnekas, kun olen saanut näin ihanan ihmisen rinnalleni kulkemaan niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Viime aikoina olemme valitettavasti kohdanneet enemmän vastoinkäymisiä, mutta toisiamme tukien selviämme niistäkin, ihan varmasti.

Olimme seurustelleet vähän aikaa, kun mieheni kertoi sairastaneensa lapsena syövän. Siitä hänellä on muistona ainoastaan muutamia arpia, eikä hän muista syövästä tai sen hoidosta mitään. Nykyään hän on täysin terve. Syöpähoidot kuitenkin vaikuttivat hänen siittiötuotantoonsa pysyvästi, mistä syystä ainoa mahdollisuutemme saada lapsia on ICSI-hoito. Lapsettomuushoitomme onkin aloitettu suoraan ICSI:llä, koska muita, helpompia, hoitomuotoja on pidetty tehottomina meidän tapauksessamme. Minulta on joskus kysytty, miksi olen mieheni kanssa, kun hänen mahdollisuutensa saada omia lapsia ovat rajalliset ja epävarmat. Minulta on myös kysytty, syytänkö miestäni siitä, että joudumme käymään lapsettomuushoidoissa.

Tuollaiset kysymykset loukkaavat minua. Mieheni ei ole voinut millään tavalla vaikuttaa sairastumiseensa. Syöpähoitojen ansiosta hän on nykyään terve ja hengissä. Niiden ansiosta hän on minun puolisoni. En ole hänen kanssaan hänen siittiöidensä vuoksi, vaan siksi koska rakastan häntä yli kaiken. Hän on minulle täydellinen. Tiedän, että hänestä tulisi mahtava isä. En siis missään tapauksessa syytä häntä. Voisihan minussakin olla sellainen vika, joka voisi vaikeuttaa lapsen saantia. Sitä paitsi ei lapsen saaminen ole ikinä itsestäänselvyys; joillakin lapsettomuuden syy jää tuntemattomaksi, eikä mitään selkeää syytä löydetä kummastakaan puolisosta.

Vaikka lapsettomuushoidot ovat sekä fyysisesti että henkisesti rankkoja, ja vaikkei niiden lopputuloksesta ole mitään takuuta, haluan tehdä kaikkeni, että voisimme saada syliimme oman lapsemme. Lapsen, jossa olisi puolet minua ja puolet miestäni. Lapsen, jota rakastaisimme niin paljon. Haluan antaa kaikkeni niin kauan, kun jotain vielä on tehtävissä. En aio luovuttaa, en ainakaan vielä.

Katse tulevaan

Tänään on ollut jo parempi päivä. En ole enää niin itkuinen kuin aikaisemmin. En tiedä, pitäisikö minun edelleen itkeä. Ehkä kyyneleet eivät enää riitä. Olen silti surullinen. Olen vihainen. Mietin, miksi meille annettiin onni vähäksi aikaa, ja sitten se otettiinkin meiltä pois. Suruni rinnalla kulkee äärettömän suuri pelko: tulenko enää koskaan raskaaksi ja jos tulenkin, voiko raskaus ikinä mennä hyvin loppuun asti? Toiveissa kun ei pelkästään ole tulla raskaaksi vaan myös saada oma lapsi syliin.

Olen yrittänyt kääntää katseeni tulevaan. Väkisinkin ajatuksiini tunkeutuvat tulevat hoidot: edessä ovat taas piikitykset, joita vihaan yli kaiken, sekä punktio, joka ainakin viimeksi sattui kipulääkkeistä huolimatta. Fyysinen kipu ei ole kuitenkaan mitään kaikkeen siihen jännitykseen ja pettymyksen tunteisiin verrattuna, joita hedelmöityshoidot väistämättä tuovat tullessaan.

Lääkärin mukaan tilanteemme näyttää hyvältä, vaikka tämä raskaus menikin kesken. Hänen mielestään on positiivista, että raskaus ylipäänsä alkoi pakastealkion siirrosta. PASissa onnistuminen kun on niin hyvin epätodennäköistä. Eipä se silti paljon lohduta. Olisin halunnut olla raskaana ainakin 30 viikkoa kauemmin, olisin halunnut kasvattaa ihanan raskausmahan, olisin halunnut kokea synnytyksen, ja ennen kaikkea olisin halunnut saada pienen ihmeen luoksemme. Ehkä meidän lapsemme on vielä matkalla, kunhan jaksamme tarpeeksi odottaa ja toivoa. Ehkä meidänkin vuoromme tulee vielä.

Seuraava ICSI-hoitomme ajoittuu lääkärin arvion mukaan helmi-maaliskuulle. Niin pitkä on jonotusaika julkisella puolella. Vaikka inhoan odottamista, niin toisaalta pieni tauko tekee varmasti ihan hyvää ja antaa mahdollisuuden keskittyä välillä muihinkin asioihin. Ehkä voin etsiä onnenhippusia elämän pienistä iloista. Voin nauttia ihanan aviomieheni seurasta ja vaikka vain tuijotella hänen silmiään ja jutella tunteistani samoin kuin seurustelumme alkuaikoina seitsemän vuotta sitten. Ehkä voin keskittyä taas urheiluun ja sitä kautta omaan olooni. Kenties voisin alkaa harjoitella uudelle maratonille ja tavoitella hieman parempaa aikaa kuin viimeksi. Ehkä näiden pienten asioiden kautta saisin elämääni taas iloa ja jaksaisin odottaa tulevaa sekä pitää toivoa yllä.

Onni vieraili meillä vain hetken aikaa

Kolme viikkoa sitten oli yksi elämäni onnellisimmista päivistä. Sain neljän vuoden raskaustoiveiden jälkeen kuulla IVF-hoitajalta olevani raskaana. Raskaus sai alkunsa pakastealkion siirrosta, jonka onnistumisprosenttia ei etukäteen juurikaan hehkutettu vaan päinvastoin: lääkärit muistuttivat onnistumisen todennäköisyyden olevan vain noin 10-15 prosentin luokkaa.

Hoitajan kanssa käydyn puhelinkeskustelun jälkeen oloni oli epätodellinen: olisimmeko me niin onnekkaita, että meistä tulisi ICSI-hoidon avulla vanhempia ensi kesänä? Rakas mieheni aikoi ensitöikseen pehmustaa asunnon terävät reunat, hänen ajatuksensa lapsen saapumisesta saivat hyvin konkreettisen muodon. Olimme ikionnellisia ja jaoimme uutisen myös joidenkin läheisten kanssa, sillä tiesiväthän he hoidoistakin. Jossakin kohtaa alkuraskauden huumaa mieleeni hiipi kuitenkin epäilys ja pelko siitä, että mahtaako kaikki olla pikkuisella hyvin. Päällimmäinen syy pelkooni oli raskausoireiden vähäisyys.

Soitin IVF-hoitajalle ja pyysin saada alkuraskauden ultraa aikaistetuksi. Hänen mukaansa oireiden vähäisyyttä ei kannattanut säikähtää, mutta hän suostui varmuuden vuoksi laittamaan minulle lähetteen uuteen verikokeeseen. Verikokeen tulos osoitti, etteivät epäilykseni ja pelkoni olleet tuulesta temmattuja: hcg-arvo oli noussut hitaasti. Seuraava viikko kului verikokeissa ja lääkärin vastaanotolla juostessa epätietoisuuden vallitessa. Jossain kohtaa hcg-arvot olivatkin lähteneet hyvään nousuun, ja lääkäri oli varma, että raskaus oli sittenkin lähtenyt kehittymään. Ultratessa mitään ei kuitenkaan näkynyt, eikä lääkäri kyennyt paikantamaan raskauden sijaintia. Seuraavalla lääkärin vastaanotolla kohdun yläreunassa näkyi pienenpieni raskauspussi, ja vaikka silloinen lääkäri sanoi raskauden menevän melko varmasti kesken, yritin vielä pitää pientä toivoa yllä. Jospa alkio olisikin vain lähtenyt kehittymään vähän myöhemmin.

Lauantaina vietimme mieheni kanssa rauhallista koti-iltaa. Vuoto alkoi yllättäen, ilman minkäänlaisia kipuja. Tiesin, että toivo on menetetty, että ensimmäinen raskautemme päättyi ennen aikojaan. Emme saisikaan ensi kesänä työntää lastenvaunuja ja nauttia pienestä ihmeestämme. Onni oli vieraanamme vain hetken aikaa, lähti pois arvaamatta, kertomatta suunnitelmiaan tulevasta. Vain yksi kysymys pyörii mielessäni: miksi?