Luottamus

Lyhytkestoiseen raskauteen johtaneesta pakastealkion siirrosta tiesivät muutamat ystäväni sekä äitini. Näin ollen tuntui luonnolliselta kertoa näille muutamille ihmisille positiivisesta raskaustestistä. Raskaudesta kertoessani korostin, ettei asiasta saa kertoa eteenpäin. Uskoin, että hyvät ystäväni olivat ymmärtäneet asian ja kunnioittaneet toivettani.

Viime viikolla äitini sai puhelun eräältä perhetuttavalta, joka on yhden ystäväni isä. Tämä kyseinen tuttava oli alkuun kysellyt kuulumisia ja sitten vihjailun jälkeen udellut, että milloin on minun laskettu aikani. Siihen äitini oli joutunut vastaamaan, ettei osaa sanoa. Puhelu oli varmaan tämän jälkeen käynyt hieman noloksi ja äidilläni oli luultavasti tunteet pinnassa.

Tuo kyseinen puhelu paljasti kaksi asiaa. Ensinnäkin hyvä ystäväni, johon kuvittelin voivani luottaa, oli kertonut raskaudestani isälleen ja ehkä muillekin ihmisille. (Myöhemmin selvisi, että häneltä oli kestänyt korkeintaan puoli tuntia kertoa asiasta isälleen.) Toiseksi, ystäväni ei missään vaiheessa ollut kertonut isälleen, että raskauteni meni kesken. Hänellä olisi ollut noin kaksi kuukautta aikaa kertoa siitä (ennen tätä noloa puhelua).

Kun kuulin kyseisestä puhelusta, olin vihainen, hämilläni ja surullinen. Tiesin, että ystäväni oli pettänyt luottamukseni juoruilemalla minulle ja miehelleni tärkeästä asiasta eteenpäin. Lisäksi se, että joku lähes ventovieras henkilö tiedustelee laskettua aikaani kaksi kuukautta keskenmenon jälkeen, satutti ja nosti vanhat tunteet pintaan. Olin jo mielestäni päässyt keskenmenosta toipumisessa melko pitkälle, mutta lasketun ajan uteleminen nosti vanhat tunteet pintaan.

Kaiken kaikkiaan olen erittäin vihainen ystävälleni siitä, että hän petti luottamukseni. Hän ei edes vaikuttanut olevan pahoillaan, vaan sanoi minun ylireagoivan.

No, jotain tästäkin opin: jos joskus vielä tulen raskaaksi, en kerro siitä kenellekään muulle kuin miehelleni. Jos raskaus etenee pitkälle, kyllä ihmiset sen jossain vaiheessa huomaavat.

Uudet lääkkeet

Tänään kävin apteekissa hakemassa valmiiksi lääkkeet uusia hoitoja varten. Kaikki lääkkeet (lugesteronia lukuunottamatta) olivat uusia tuttavuuksia, ja kävelinkin apteekista ison lääkekassillisen kanssa pois. En oikeastaan tiedä, miksi lääkkeet vaihdettiin täysin, mutta ehkä lääkärillä on ollut tähän hyvä syy. Uudet lääkkeet tuovat kieltämättä taas uuden jännitysmomentin hoitoihin: miten kehoni reagoi niihin ja toimivatko ne paremmin kuin aikaisemmat lääkkeet. Ihan kuin jännitettävää ei olisi muutenkin tarpeeksi.

Poliklinikalta meille on kerrottu, että olemme hoitojonossa vuorossa viikolla 9. Siihen on vielä tosi paljon aikaa! Mutta tällaista se on julkisella puolella. Pitää yrittää keksiä paljon tekemistä ja saada muuta ajateltavaa siihen asti. Onneksi pääsen aloittamaan uudessa työpaikassa joulun jälkeen. Jotain positiivista sentään tapahtuu. :)

Haaveilusta romahdukseen

Tänään kävin keskenmenon jälkeisessä kontrollissa. Ultratessa kaikki näytti kuulemma tiputteluvuodoista huolimatta oikein hyvältä. Lääkäri sanoi, että voimme alkaa suunnitella pakastealkion siirtoa, sitten kun olemme miehen kanssa siihen valmiita. Minun piti korjata lääkäriä, että meidän pakkasemme on tyhjä, ja että meidän kohdallamme homma lähtee taas alusta. Lääkärin pienestä muistikatkoksesta huolimatta kontrollikäynnistä jäi oikein hyvä mieli, kun lääkäri kertoi suunnitelmistaan seuraavaa hoitoa varten ja kertoi, mitä kaikkea nyt voidaan tehdä paremmin tai enemmän. Aloin mielessäni haaveilla hoitojen jälkeisestä ajasta: raskaudesta ja meidän lapsestamme. Ajattelin, että tällä kertaa onnistumme ihan varmasti.

Hyvä mieleni kesti iltaan asti. Olin iloinen ja toiveikas siihen asti, kunnes kuulin ystäväpariskuntamme saavan kesällä toisen lapsensa. Toisen. Heidän suloinen pieni tyttärensä saa pikkuveljen tai -siskon. Me olisimme saaneet kesälle ensimmäisen lapsemme, jos kaikki olisi mennyt hyvin. Jos olisin vieläkin raskaana. Mutta kun en ole.

Olisin todella kovasti halunnut olla onnellinen kuullessani ystävien ilouutisesta. En silti osannut iloita heidän toisesta vauvastaan. Tunsin lähinnä kateutta ja katkeruutta. Silmäni täyttyivät kyynelistä. Romahdin täysin, ja aiemmin päivällä tuntemani hyvä mieli oli kadonnut. Onneksi kuulin raskausuutisen puhelimen kautta. En olisi pystynyt esittämään iloista ystävien edessä. Kyllä minä heidän toisesta lapsestaan vielä joskus iloitsen. En vielä, mutta joskus.

Irti sokerista!

Kun viime aikoina (työttömänä ollessani) päiviini on kuulunut lähinnä työhakemusten kirjoittamista, urheilua sekä kodin siivoilua ja sisustamista, päätin aloittaa omaa terveyttäni edistävän projektin. Kaksi viikkoa sitten aloitin kahdeksan viikkoa kestävän Irti sokerista -kuurin (Sarah Wilsonin kirjan avulla). Tavoitteenani on päästä irti sokerikoukusta, johon olen vuosien saatossa joutunut. Ennen kuurin aloittamista minun teki lähes päivittäin mieli karkkia ja suklaata. Usein kaupasta tarttuikin mukaan karkkia tai jotakin muuta sokeriherkkua. Vaikka pitkäaikainen sokerin yliannostus ei välttämättä olekaan näkynyt kehossani, halusin alkaa syödä terveellisemmin. Elättelen myös toiveita, että sokerin vähentäminen parantaisi hedelmällisyyttä ja edesauttaisi seuraavan hoidon onnistumista.

Tähän mennessä sokerista irrouttautuminen on sujunut melko hyvin. Viikonloppuna tosin olisin halunnut syödä jotain oikein makeaa, kun viikonloppuherkutteluun on niin tottunut. Kauppareissut vaativat luonteenlujuutta, jotta kärryyn ei tule valittua karkkipusseja ja suklaalevyjä. Uskon kuitenkin, että kuurin päättyessä minulla ei tee enää edes mieli mitään äklömakeaa, vaan voin herkutella ilman sokeria. Sokerittomuuden vaikutuksia hedelmällisyyteen joudun odottelemaan vielä muutaman kuukauden ajan.

Labramalli

Tänään kävin (toivottavasti) viimeisessä verikokeessa keskenmenon jälkeen. Raskauden ja keskenmenon tiimoilta kävin antamassa verinäytteen yhteensä ainakin kymmenen kertaa. Jossain vaiheessa lopetin laskemisen. Jospa hcg olisi nyt vihdoin laskenut nollaan, eikä minun tarvitsisi enää juosta labrassa vähään aikaan.

Tämänpäivänen labrakäynti poikkesi hyvin paljon aikaisemmista käynneistä, sillä nyt minusta otettiin yllättäen valokuvia laboratorion vuosikertomukseen. Vaikka labrakäyntini syy ei ollut erityisen mukava, sai yli-innostunut valokuvaaja minut väkisinkin hymyn huulilleni. Ja vaikkei verikokeen ottaminen ole piikkikammoiselle koskaan miellyttävää, toivon pääseväni vielä joskus antamaan labraan vahvasti positiivisen hcg-näytteen.

Ensi viikolla on vuorossa kontrollikäynti poliklinikalla. Toivon kovasti, että kaikki olisi jo kunnossa, mutta jatkuva tiputteluvuoto hieman pistää epäilemään asiaa. Toivon myös, että pääsemme kuulemaan lääkäri(e)n suunnitelmat tulevia hoitojamme varten. Syystä taikka toisesta odotan tulevia hoitoja suurella innolla. Kyllä onni löytää vielä meidänkin luoksemme, ihan varmasti.

Sen piti olla toisenlainen isänpäivä

Eilen oli isänpäivä. Kun olin vielä raskaana, olimme mieheni kanssa suunnitelleet tekevämme ultraäänikuvista raskauden paljastavat isänpäiväkortit. No, ultraäänikuvia emme koskaan saaneetkaan, joten kortit ostettiin tylsästi kaupasta.

Isänpäiväviikonloppu kotikaupungissa oli henkisesti raskas. Mielessä pyöri vähän väliä ajatus, saako mieheni koskaan olla isänpäivänsankari. Samalla piti jaksaa onnitella ja juhlia omaa isää, isoisiä sekä appiukkoa. Ovathan he juhlintansa tietysti ansainneet; olisin vain halunnut vihdoin antaa heille lahjaksi kuvan tulevasta lapsenlapsesta ja lapsenlapsenlapsesta. Tietysti olisin halunnut juhlistaa ihanaa miestäni, josta olisi tullut, ja toivottavasti vielä joskus tulee maailman ihanin isä.

Ehdin viikonlopun aikana tavata myös ystäviäni. Toisin kuin olin etukäteen ajatellut, heidän tapaamisensa ei saanut minua yhtään paremmalle tuulelle vaan päin vastoin entistä ahdistuneemmaksi. Kukaan ei kysynyt, miten olen voinut keskenmenon jälkeen. Kun sitten itse otin asian puheeksi, ja kerroin olevani masentunut, sain osakseni ainoastaan väheksyviä kommentteja:
- "Keskity nyt vaan niihin hyviin asioihin sun elämässä." (Se on hankalaa, kun sellaisia ei tunnu olevan.) - "Kyllä varmasti tulet vielä uudestaan raskaaksi, kun sun elimistö on nyt harjoitellut raskaana olemista." (No, ei se välttämättä ihan niinkään mene.) Kukaan ei sanonut, että sure menetystä rauhassa, niin kauan kuin siltä tuntuu. Ystävät, jotka tietävät kaiken lapsettomuudestamme ja hoidoistamme, eivät edes yrittäneet ymmärtää, kuinka raskaassa ja vaikeassa tilanteessa olemme.

Viikonlopun mukavin mutta toisaalta ehkä vaikein hetki oli, kun kävimme katsomassa kavereiden vastasyntynyttä vauvaa. Vauvaa, joka sai alkunsa vahingossa, ja jonka vanhemmat ovat nyt olleet yhdessä (vasta) noin vuoden verran. Vauva oli todella kaunis, ihana ja suloinen. Sellaisen haluaisin itsekin. Tunsin kateutta, vaikka eihän sellainen tunne ole hyväksyttävä. Mietin, miksi elämän pitää olla niin epäreilua. Kääntyykö meidän onnemme koskaan?

Minäkö masentunut?

Kävimme tällä viikolla mieheni kanssa psykiatriaan erikoistuvan lääkärin juttusilla. Olimme käyneet hänen luonaan jo kerran aikaisemmin, melko pian keskenmenon alettua. Sekä minä että mieheni olemme kokeneet juttelun hyödylliseksi ja mielestäni se on auttanut keskenmenon läpikäymisessä.

Lääkäri kertoi diagnoineensa minut lievästi masentuneeksi. Hän myös varovasti ehdotti masennuslääkkeiden aloittamista. Olin hieman hämmentynyt, vaikka tiedänhän minä, että olen ollut jo todella pitkään allapäin. Minäkö masentunut? Olenko ihan oikeasti niin surullinen, että lääketieteen ammattilainen pitää minua lievästi masentuneena? Toki itkeskelen usein ja minulla on pelottavia itsetuhoisia ajatuksia. Siihen minulla on kuitenkin monia syitä: pitkään kestänyt lapsettomuus ja sen hoitaminen toistaiseksi tuloksetta, ensimmäisen raskauden päättyminen keskenmenoon, muutaman kuukauden ajan jatkunut työttömyys sekä asuminen paikkakunnalla, jolla minulla ei ole ystäviä, eikä kovin paljon tuttaviakaan. Alakuloisuus ei liene tässä tilanteessa mikään ihme, mutta ovatko masennuslääkkeet ainoa keino saada mielialaa paremmaksi?

Kun olin raskaana, asiasta tietoiset ystäväni iloitsivat puolestani. Eräs ystäväni sanoi, että hänestä oli ihanaa nähdä kasvoillani aito hymy pitkästä aikaa. Olen miettinyt hänen sanojaan. Ehkä olen jo hyvin pitkään ollut surumielinen ja raskaus sai minut pitkästä aikaa onnelliseksi. Se onni ei valitettavasti kauan kestänyt, ja vajosin keskenmenon jälkeen entistä suurempaan synkkyyteen.

Lääkärin ehdotus masennuslääkkeistä ei saanut varsinkaan mieheni puolesta iloista vastaanottoa. Lääkäri oli epävarma, voisivatko lääkkeet vaikuttaa hedelmöityshoitojen tekemiseen, joten hän aikoi selvittää asiaa. Lääkärillä oli kuitenkin hyviä pointteja. Hänen mukaansa tilanteeni on tällä hetkellä vaikea, ja vaikeaan oloon kannattaa puuttua mieluummin liian aikaisin kuin liian myöhään. Lääkitys saattaisi auttaa myös jaksamistani seuraavan hoitokerran suhteen. Olen itse kallistumassa lääkityksen aloittamisen puolelle, mutta harkitsen asiaa vielä jonkin aikaa. Ehkä minä sitten tosiaan olen masentunut, ja sille kannattaisi tehdä jotain nyt eikä myöhemmin.

Minä ja hän

Olemme mieheni kanssa olleet yhdessä yli seitsemän vuotta, joista reilut kaksi vuotta olemme olleet naimisissa. Olemme onnellisia, tunnemme toisemme läpikotaisin ja yhdessäolo on kaiken kaikkiaan helppoa. Olen onnekas, kun olen saanut näin ihanan ihmisen rinnalleni kulkemaan niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Viime aikoina olemme valitettavasti kohdanneet enemmän vastoinkäymisiä, mutta toisiamme tukien selviämme niistäkin, ihan varmasti.

Olimme seurustelleet vähän aikaa, kun mieheni kertoi sairastaneensa lapsena syövän. Siitä hänellä on muistona ainoastaan muutamia arpia, eikä hän muista syövästä tai sen hoidosta mitään. Nykyään hän on täysin terve. Syöpähoidot kuitenkin vaikuttivat hänen siittiötuotantoonsa pysyvästi, mistä syystä ainoa mahdollisuutemme saada lapsia on ICSI-hoito. Lapsettomuushoitomme onkin aloitettu suoraan ICSI:llä, koska muita, helpompia, hoitomuotoja on pidetty tehottomina meidän tapauksessamme. Minulta on joskus kysytty, miksi olen mieheni kanssa, kun hänen mahdollisuutensa saada omia lapsia ovat rajalliset ja epävarmat. Minulta on myös kysytty, syytänkö miestäni siitä, että joudumme käymään lapsettomuushoidoissa.

Tuollaiset kysymykset loukkaavat minua. Mieheni ei ole voinut millään tavalla vaikuttaa sairastumiseensa. Syöpähoitojen ansiosta hän on nykyään terve ja hengissä. Niiden ansiosta hän on minun puolisoni. En ole hänen kanssaan hänen siittiöidensä vuoksi, vaan siksi koska rakastan häntä yli kaiken. Hän on minulle täydellinen. Tiedän, että hänestä tulisi mahtava isä. En siis missään tapauksessa syytä häntä. Voisihan minussakin olla sellainen vika, joka voisi vaikeuttaa lapsen saantia. Sitä paitsi ei lapsen saaminen ole ikinä itsestäänselvyys; joillakin lapsettomuuden syy jää tuntemattomaksi, eikä mitään selkeää syytä löydetä kummastakaan puolisosta.

Vaikka lapsettomuushoidot ovat sekä fyysisesti että henkisesti rankkoja, ja vaikkei niiden lopputuloksesta ole mitään takuuta, haluan tehdä kaikkeni, että voisimme saada syliimme oman lapsemme. Lapsen, jossa olisi puolet minua ja puolet miestäni. Lapsen, jota rakastaisimme niin paljon. Haluan antaa kaikkeni niin kauan, kun jotain vielä on tehtävissä. En aio luovuttaa, en ainakaan vielä.

Katse tulevaan

Tänään on ollut jo parempi päivä. En ole enää niin itkuinen kuin aikaisemmin. En tiedä, pitäisikö minun edelleen itkeä. Ehkä kyyneleet eivät enää riitä. Olen silti surullinen. Olen vihainen. Mietin, miksi meille annettiin onni vähäksi aikaa, ja sitten se otettiinkin meiltä pois. Suruni rinnalla kulkee äärettömän suuri pelko: tulenko enää koskaan raskaaksi ja jos tulenkin, voiko raskaus ikinä mennä hyvin loppuun asti? Toiveissa kun ei pelkästään ole tulla raskaaksi vaan myös saada oma lapsi syliin.

Olen yrittänyt kääntää katseeni tulevaan. Väkisinkin ajatuksiini tunkeutuvat tulevat hoidot: edessä ovat taas piikitykset, joita vihaan yli kaiken, sekä punktio, joka ainakin viimeksi sattui kipulääkkeistä huolimatta. Fyysinen kipu ei ole kuitenkaan mitään kaikkeen siihen jännitykseen ja pettymyksen tunteisiin verrattuna, joita hedelmöityshoidot väistämättä tuovat tullessaan.

Lääkärin mukaan tilanteemme näyttää hyvältä, vaikka tämä raskaus menikin kesken. Hänen mielestään on positiivista, että raskaus ylipäänsä alkoi pakastealkion siirrosta. PASissa onnistuminen kun on niin hyvin epätodennäköistä. Eipä se silti paljon lohduta. Olisin halunnut olla raskaana ainakin 30 viikkoa kauemmin, olisin halunnut kasvattaa ihanan raskausmahan, olisin halunnut kokea synnytyksen, ja ennen kaikkea olisin halunnut saada pienen ihmeen luoksemme. Ehkä meidän lapsemme on vielä matkalla, kunhan jaksamme tarpeeksi odottaa ja toivoa. Ehkä meidänkin vuoromme tulee vielä.

Seuraava ICSI-hoitomme ajoittuu lääkärin arvion mukaan helmi-maaliskuulle. Niin pitkä on jonotusaika julkisella puolella. Vaikka inhoan odottamista, niin toisaalta pieni tauko tekee varmasti ihan hyvää ja antaa mahdollisuuden keskittyä välillä muihinkin asioihin. Ehkä voin etsiä onnenhippusia elämän pienistä iloista. Voin nauttia ihanan aviomieheni seurasta ja vaikka vain tuijotella hänen silmiään ja jutella tunteistani samoin kuin seurustelumme alkuaikoina seitsemän vuotta sitten. Ehkä voin keskittyä taas urheiluun ja sitä kautta omaan olooni. Kenties voisin alkaa harjoitella uudelle maratonille ja tavoitella hieman parempaa aikaa kuin viimeksi. Ehkä näiden pienten asioiden kautta saisin elämääni taas iloa ja jaksaisin odottaa tulevaa sekä pitää toivoa yllä.

Miksi?

Olen miettinyt blogin kirjoittamista jo pitkään. Lapsettomuushoitojen aloittamisen jälkeen kirjoittaminen olisi ollut hyvä keino purkaa omia ajatuksia ja pelkoja hoitoihin liittyen, mutta se ei tuntunut tarpeelliselta. Keskenmeno sai kuitenkin minut viimein avaamaan oman blogin, oman päiväkirjan, johon voin kirjoittaa ajatuksiani, joihin muutkin saavat tutustua.

Ensimmäinen raskauteni, meidän raskautemme, meni kesken. Se päättyi viikolla 7 ennen kuin oli kunnolla ehtinyt alkaakaan. Lääkärin mukaan ikäiselläni naisella keskenmenoriski on noin 15 %. Viisitoista. En voi uskoa, että juuri me jouduimme tämänkin kokemaan. Suututtaa. Tuntuu epäreilulta. Lähipiirissä ystävät tulevat raskaaksi vahingossa. Meidän raskautemme sai alkunsa lääkäreiden ja biologien avustuksella useiden vuosien toivomisen ja odotuksen jälkeen. Miksi juuri meidän raskautemme meni kesken?

Lääkäri ei osannut tietenkään antaa selvää vastausta keskenmenon syyhyn. Syitä voi olla niin monia, eikä asiaan voi koskaan saada varmuutta. Alkio oli todennäköisesti kiinnittynyt huonoon paikkaan, aivan kohdun yläreunaan lähelle munanjohdinta. Sillä ei olisi ollut mahdollisuuksia kehittyä siinä paikassa. Myös alkuraskaudessa sairastamani pissatulehdus on kuulemma voinut osaltaan vaikuttaa raskauden keskeytymiseen. Syytän itseäni. Urheilinko liian paljon alkionsiirron jälkeen, kun alkio oli kiinnittynyt huonoon paikkaan? Olisinko voinut välttää pissatulehduksen? Olisinko voinut tehdä jotain toisin, jotain paremmin?

Ehkä joskus pääsen irti itsesyytöksistäni ja ymmärrän sen, etten voinut itse vaikuttaa raskauden keskeytymiseen. Siihen saattaa kuitenkin mennä aikaa. Joskus pitäisi taas jaksaa uskoa hoitojen onnistumiseen, vaikka se nyt vaikealta tuntuukin. Pakkasessa ei ole enää alkioitamme, joten joudumme aloittamaan koko hoitorumban alusta. Hoidot, jotka ovat raskaita fyysisesti, mutta ennen kaikkea henkisesti. Nyt annan kuitenkin itselleni ja keholleni aikaa toipua tästä menetyksestä.

Onni vieraili meillä vain hetken aikaa

Kolme viikkoa sitten oli yksi elämäni onnellisimmista päivistä. Sain neljän vuoden raskaustoiveiden jälkeen kuulla IVF-hoitajalta olevani raskaana. Raskaus sai alkunsa pakastealkion siirrosta, jonka onnistumisprosenttia ei etukäteen juurikaan hehkutettu vaan päinvastoin: lääkärit muistuttivat onnistumisen todennäköisyyden olevan vain noin 10-15 prosentin luokkaa.

Hoitajan kanssa käydyn puhelinkeskustelun jälkeen oloni oli epätodellinen: olisimmeko me niin onnekkaita, että meistä tulisi ICSI-hoidon avulla vanhempia ensi kesänä? Rakas mieheni aikoi ensitöikseen pehmustaa asunnon terävät reunat, hänen ajatuksensa lapsen saapumisesta saivat hyvin konkreettisen muodon. Olimme ikionnellisia ja jaoimme uutisen myös joidenkin läheisten kanssa, sillä tiesiväthän he hoidoistakin. Jossakin kohtaa alkuraskauden huumaa mieleeni hiipi kuitenkin epäilys ja pelko siitä, että mahtaako kaikki olla pikkuisella hyvin. Päällimmäinen syy pelkooni oli raskausoireiden vähäisyys.

Soitin IVF-hoitajalle ja pyysin saada alkuraskauden ultraa aikaistetuksi. Hänen mukaansa oireiden vähäisyyttä ei kannattanut säikähtää, mutta hän suostui varmuuden vuoksi laittamaan minulle lähetteen uuteen verikokeeseen. Verikokeen tulos osoitti, etteivät epäilykseni ja pelkoni olleet tuulesta temmattuja: hcg-arvo oli noussut hitaasti. Seuraava viikko kului verikokeissa ja lääkärin vastaanotolla juostessa epätietoisuuden vallitessa. Jossain kohtaa hcg-arvot olivatkin lähteneet hyvään nousuun, ja lääkäri oli varma, että raskaus oli sittenkin lähtenyt kehittymään. Ultratessa mitään ei kuitenkaan näkynyt, eikä lääkäri kyennyt paikantamaan raskauden sijaintia. Seuraavalla lääkärin vastaanotolla kohdun yläreunassa näkyi pienenpieni raskauspussi, ja vaikka silloinen lääkäri sanoi raskauden menevän melko varmasti kesken, yritin vielä pitää pientä toivoa yllä. Jospa alkio olisikin vain lähtenyt kehittymään vähän myöhemmin.

Lauantaina vietimme mieheni kanssa rauhallista koti-iltaa. Vuoto alkoi yllättäen, ilman minkäänlaisia kipuja. Tiesin, että toivo on menetetty, että ensimmäinen raskautemme päättyi ennen aikojaan. Emme saisikaan ensi kesänä työntää lastenvaunuja ja nauttia pienestä ihmeestämme. Onni oli vieraanamme vain hetken aikaa, lähti pois arvaamatta, kertomatta suunnitelmiaan tulevasta. Vain yksi kysymys pyörii mielessäni: miksi?