torstai 16. lokakuuta 2014

Katse tulevaan

Tänään on ollut jo parempi päivä. En ole enää niin itkuinen kuin aikaisemmin. En tiedä, pitäisikö minun edelleen itkeä. Ehkä kyyneleet eivät enää riitä. Olen silti surullinen. Olen vihainen. Mietin, miksi meille annettiin onni vähäksi aikaa, ja sitten se otettiinkin meiltä pois. Suruni rinnalla kulkee äärettömän suuri pelko: tulenko enää koskaan raskaaksi ja jos tulenkin, voiko raskaus ikinä mennä hyvin loppuun asti? Toiveissa kun ei pelkästään ole tulla raskaaksi vaan myös saada oma lapsi syliin.

Olen yrittänyt kääntää katseeni tulevaan. Väkisinkin ajatuksiini tunkeutuvat tulevat hoidot: edessä ovat taas piikitykset, joita vihaan yli kaiken, sekä punktio, joka ainakin viimeksi sattui kipulääkkeistä huolimatta. Fyysinen kipu ei ole kuitenkaan mitään kaikkeen siihen jännitykseen ja pettymyksen tunteisiin verrattuna, joita hedelmöityshoidot väistämättä tuovat tullessaan.

Lääkärin mukaan tilanteemme näyttää hyvältä, vaikka tämä raskaus menikin kesken. Hänen mielestään on positiivista, että raskaus ylipäänsä alkoi pakastealkion siirrosta. PASissa onnistuminen kun on niin hyvin epätodennäköistä. Eipä se silti paljon lohduta. Olisin halunnut olla raskaana ainakin 30 viikkoa kauemmin, olisin halunnut kasvattaa ihanan raskausmahan, olisin halunnut kokea synnytyksen, ja ennen kaikkea olisin halunnut saada pienen ihmeen luoksemme. Ehkä meidän lapsemme on vielä matkalla, kunhan jaksamme tarpeeksi odottaa ja toivoa. Ehkä meidänkin vuoromme tulee vielä.

Seuraava ICSI-hoitomme ajoittuu lääkärin arvion mukaan helmi-maaliskuulle. Niin pitkä on jonotusaika julkisella puolella. Vaikka inhoan odottamista, niin toisaalta pieni tauko tekee varmasti ihan hyvää ja antaa mahdollisuuden keskittyä välillä muihinkin asioihin. Ehkä voin etsiä onnenhippusia elämän pienistä iloista. Voin nauttia ihanan aviomieheni seurasta ja vaikka vain tuijotella hänen silmiään ja jutella tunteistani samoin kuin seurustelumme alkuaikoina seitsemän vuotta sitten. Ehkä voin keskittyä taas urheiluun ja sitä kautta omaan olooni. Kenties voisin alkaa harjoitella uudelle maratonille ja tavoitella hieman parempaa aikaa kuin viimeksi. Ehkä näiden pienten asioiden kautta saisin elämääni taas iloa ja jaksaisin odottaa tulevaa sekä pitää toivoa yllä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti