Kolme viikkoa sitten oli yksi elämäni onnellisimmista päivistä. Sain neljän vuoden raskaustoiveiden jälkeen kuulla IVF-hoitajalta olevani raskaana. Raskaus sai alkunsa pakastealkion siirrosta, jonka onnistumisprosenttia ei etukäteen juurikaan hehkutettu vaan päinvastoin: lääkärit muistuttivat onnistumisen todennäköisyyden olevan vain noin 10-15 prosentin luokkaa.
Hoitajan kanssa käydyn puhelinkeskustelun jälkeen oloni oli epätodellinen: olisimmeko me niin onnekkaita, että meistä tulisi ICSI-hoidon avulla vanhempia ensi kesänä? Rakas mieheni aikoi ensitöikseen pehmustaa asunnon terävät reunat, hänen ajatuksensa lapsen saapumisesta saivat hyvin konkreettisen muodon. Olimme ikionnellisia ja jaoimme uutisen myös joidenkin läheisten kanssa, sillä tiesiväthän he hoidoistakin. Jossakin kohtaa alkuraskauden huumaa mieleeni hiipi kuitenkin epäilys ja pelko siitä, että mahtaako kaikki olla pikkuisella hyvin. Päällimmäinen syy pelkooni oli raskausoireiden vähäisyys.
Soitin IVF-hoitajalle ja pyysin saada alkuraskauden ultraa aikaistetuksi. Hänen mukaansa oireiden vähäisyyttä ei kannattanut säikähtää, mutta hän suostui varmuuden vuoksi laittamaan minulle lähetteen uuteen verikokeeseen. Verikokeen tulos osoitti, etteivät epäilykseni ja pelkoni olleet tuulesta temmattuja: hcg-arvo oli noussut hitaasti. Seuraava viikko kului verikokeissa ja lääkärin vastaanotolla juostessa epätietoisuuden vallitessa. Jossain kohtaa hcg-arvot olivatkin lähteneet hyvään nousuun, ja lääkäri oli varma, että raskaus oli sittenkin lähtenyt kehittymään. Ultratessa mitään ei kuitenkaan näkynyt, eikä lääkäri kyennyt paikantamaan raskauden sijaintia. Seuraavalla lääkärin vastaanotolla kohdun yläreunassa näkyi pienenpieni raskauspussi, ja vaikka silloinen lääkäri sanoi raskauden menevän melko varmasti kesken, yritin vielä pitää pientä toivoa yllä. Jospa alkio olisikin vain lähtenyt kehittymään vähän myöhemmin.
Lauantaina vietimme mieheni kanssa rauhallista koti-iltaa. Vuoto alkoi yllättäen, ilman minkäänlaisia kipuja. Tiesin, että toivo on menetetty, että ensimmäinen raskautemme päättyi ennen aikojaan. Emme saisikaan ensi kesänä työntää lastenvaunuja ja nauttia pienestä ihmeestämme. Onni oli vieraanamme vain hetken aikaa, lähti pois arvaamatta, kertomatta suunnitelmiaan tulevasta. Vain yksi kysymys pyörii mielessäni: miksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti