Haaveilusta romahdukseen

Tänään kävin keskenmenon jälkeisessä kontrollissa. Ultratessa kaikki näytti kuulemma tiputteluvuodoista huolimatta oikein hyvältä. Lääkäri sanoi, että voimme alkaa suunnitella pakastealkion siirtoa, sitten kun olemme miehen kanssa siihen valmiita. Minun piti korjata lääkäriä, että meidän pakkasemme on tyhjä, ja että meidän kohdallamme homma lähtee taas alusta. Lääkärin pienestä muistikatkoksesta huolimatta kontrollikäynnistä jäi oikein hyvä mieli, kun lääkäri kertoi suunnitelmistaan seuraavaa hoitoa varten ja kertoi, mitä kaikkea nyt voidaan tehdä paremmin tai enemmän. Aloin mielessäni haaveilla hoitojen jälkeisestä ajasta: raskaudesta ja meidän lapsestamme. Ajattelin, että tällä kertaa onnistumme ihan varmasti.

Hyvä mieleni kesti iltaan asti. Olin iloinen ja toiveikas siihen asti, kunnes kuulin ystäväpariskuntamme saavan kesällä toisen lapsensa. Toisen. Heidän suloinen pieni tyttärensä saa pikkuveljen tai -siskon. Me olisimme saaneet kesälle ensimmäisen lapsemme, jos kaikki olisi mennyt hyvin. Jos olisin vieläkin raskaana. Mutta kun en ole.

Olisin todella kovasti halunnut olla onnellinen kuullessani ystävien ilouutisesta. En silti osannut iloita heidän toisesta vauvastaan. Tunsin lähinnä kateutta ja katkeruutta. Silmäni täyttyivät kyynelistä. Romahdin täysin, ja aiemmin päivällä tuntemani hyvä mieli oli kadonnut. Onneksi kuulin raskausuutisen puhelimen kautta. En olisi pystynyt esittämään iloista ystävien edessä. Kyllä minä heidän toisesta lapsestaan vielä joskus iloitsen. En vielä, mutta joskus.

Irti sokerista!

Kun viime aikoina (työttömänä ollessani) päiviini on kuulunut lähinnä työhakemusten kirjoittamista, urheilua sekä kodin siivoilua ja sisustamista, päätin aloittaa omaa terveyttäni edistävän projektin. Kaksi viikkoa sitten aloitin kahdeksan viikkoa kestävän Irti sokerista -kuurin (Sarah Wilsonin kirjan avulla). Tavoitteenani on päästä irti sokerikoukusta, johon olen vuosien saatossa joutunut. Ennen kuurin aloittamista minun teki lähes päivittäin mieli karkkia ja suklaata. Usein kaupasta tarttuikin mukaan karkkia tai jotakin muuta sokeriherkkua. Vaikka pitkäaikainen sokerin yliannostus ei välttämättä olekaan näkynyt kehossani, halusin alkaa syödä terveellisemmin. Elättelen myös toiveita, että sokerin vähentäminen parantaisi hedelmällisyyttä ja edesauttaisi seuraavan hoidon onnistumista.

Tähän mennessä sokerista irrouttautuminen on sujunut melko hyvin. Viikonloppuna tosin olisin halunnut syödä jotain oikein makeaa, kun viikonloppuherkutteluun on niin tottunut. Kauppareissut vaativat luonteenlujuutta, jotta kärryyn ei tule valittua karkkipusseja ja suklaalevyjä. Uskon kuitenkin, että kuurin päättyessä minulla ei tee enää edes mieli mitään äklömakeaa, vaan voin herkutella ilman sokeria. Sokerittomuuden vaikutuksia hedelmällisyyteen joudun odottelemaan vielä muutaman kuukauden ajan.

Labramalli

Tänään kävin (toivottavasti) viimeisessä verikokeessa keskenmenon jälkeen. Raskauden ja keskenmenon tiimoilta kävin antamassa verinäytteen yhteensä ainakin kymmenen kertaa. Jossain vaiheessa lopetin laskemisen. Jospa hcg olisi nyt vihdoin laskenut nollaan, eikä minun tarvitsisi enää juosta labrassa vähään aikaan.

Tämänpäivänen labrakäynti poikkesi hyvin paljon aikaisemmista käynneistä, sillä nyt minusta otettiin yllättäen valokuvia laboratorion vuosikertomukseen. Vaikka labrakäyntini syy ei ollut erityisen mukava, sai yli-innostunut valokuvaaja minut väkisinkin hymyn huulilleni. Ja vaikkei verikokeen ottaminen ole piikkikammoiselle koskaan miellyttävää, toivon pääseväni vielä joskus antamaan labraan vahvasti positiivisen hcg-näytteen.

Ensi viikolla on vuorossa kontrollikäynti poliklinikalla. Toivon kovasti, että kaikki olisi jo kunnossa, mutta jatkuva tiputteluvuoto hieman pistää epäilemään asiaa. Toivon myös, että pääsemme kuulemaan lääkäri(e)n suunnitelmat tulevia hoitojamme varten. Syystä taikka toisesta odotan tulevia hoitoja suurella innolla. Kyllä onni löytää vielä meidänkin luoksemme, ihan varmasti.

Sen piti olla toisenlainen isänpäivä

Eilen oli isänpäivä. Kun olin vielä raskaana, olimme mieheni kanssa suunnitelleet tekevämme ultraäänikuvista raskauden paljastavat isänpäiväkortit. No, ultraäänikuvia emme koskaan saaneetkaan, joten kortit ostettiin tylsästi kaupasta.

Isänpäiväviikonloppu kotikaupungissa oli henkisesti raskas. Mielessä pyöri vähän väliä ajatus, saako mieheni koskaan olla isänpäivänsankari. Samalla piti jaksaa onnitella ja juhlia omaa isää, isoisiä sekä appiukkoa. Ovathan he juhlintansa tietysti ansainneet; olisin vain halunnut vihdoin antaa heille lahjaksi kuvan tulevasta lapsenlapsesta ja lapsenlapsenlapsesta. Tietysti olisin halunnut juhlistaa ihanaa miestäni, josta olisi tullut, ja toivottavasti vielä joskus tulee maailman ihanin isä.

Ehdin viikonlopun aikana tavata myös ystäviäni. Toisin kuin olin etukäteen ajatellut, heidän tapaamisensa ei saanut minua yhtään paremmalle tuulelle vaan päin vastoin entistä ahdistuneemmaksi. Kukaan ei kysynyt, miten olen voinut keskenmenon jälkeen. Kun sitten itse otin asian puheeksi, ja kerroin olevani masentunut, sain osakseni ainoastaan väheksyviä kommentteja:
- "Keskity nyt vaan niihin hyviin asioihin sun elämässä." (Se on hankalaa, kun sellaisia ei tunnu olevan.) - "Kyllä varmasti tulet vielä uudestaan raskaaksi, kun sun elimistö on nyt harjoitellut raskaana olemista." (No, ei se välttämättä ihan niinkään mene.) Kukaan ei sanonut, että sure menetystä rauhassa, niin kauan kuin siltä tuntuu. Ystävät, jotka tietävät kaiken lapsettomuudestamme ja hoidoistamme, eivät edes yrittäneet ymmärtää, kuinka raskaassa ja vaikeassa tilanteessa olemme.

Viikonlopun mukavin mutta toisaalta ehkä vaikein hetki oli, kun kävimme katsomassa kavereiden vastasyntynyttä vauvaa. Vauvaa, joka sai alkunsa vahingossa, ja jonka vanhemmat ovat nyt olleet yhdessä (vasta) noin vuoden verran. Vauva oli todella kaunis, ihana ja suloinen. Sellaisen haluaisin itsekin. Tunsin kateutta, vaikka eihän sellainen tunne ole hyväksyttävä. Mietin, miksi elämän pitää olla niin epäreilua. Kääntyykö meidän onnemme koskaan?