Laskettu aika lähestyy

Viime blogikirjoituksestani on vierähtänyt todella paljon aikaa. Tuntuu, että raskaus on edennyt todella nopeasti, lukuunottamatta näitä viimeisiä viikkoja ennen laskettua aikaa, joka on siis reilun viikon päästä. Kaiken kaikkiaan raskauteni on sujunut todella hyvin. Usein minulta on kysytty, miten olen voinut (sitä ei muuten taideta kysyä kuin raskaana olevilta), ja olen voinut rehellisesti vastata, että oikein hyvin. Toki pientä kolotusta on näin loppuvaiheessa, mutta se kuuluu asiaan. :) Olen vain niin äärimmäisen onnellinen siitä, että minusta tulee hetkenä minä hyvänsä äiti. Miehestäni tulee isä. Meistä tulee vanhemmat meidän omalle lapsellemme.

Olen välillä hyvin malttamaton ja kärsimätön: Haluaisin jo synnyttää. Haluaisin saada vauvamme jo syliini. Haluaisin jo aloittaa vauva-arjen. Onneksi rakas mieheni jaksaa muistuttaa minua, että vauvalla on hyvä olla kohdussa, eikä hänellä siksi ole mikään kiire sieltä pois. Silti toivoisin, ettei raskaus ainakaan kovin paljon veny lasketusta ajasta.

Siinä missä oma blogikirjoitteluni on jäänyt vähäiseksi, myös blogien lukeminen on jäänyt taka-alalle. Nyt pitkästä aikaa muiden tekstejä luettuani olen äärimmäisen onnellinen huomatessani, kuinka monet lapsettomuusblogeja kirjoittaneet ovat nyt raskaana. :) Toivon, että jokainen lapsettomuudesta kärsivä tai kärsinyt saisi tarinalleen onnellisen lopun. Meillä ainakaan ei Onni enää ole kadoksissa. <3

Oliko se vahinko?

Raskauteni on tullut ilmi pikkuhiljaa eri tilanteissa; ei kylläkään mahan kasvusta johtuen, vaan välttelemieni ruoka-aineiden ja juomien vuoksi. Tänään lounaalla raskaus paljastui eräälle työkaverille. Asiaa jonkin aikaa sulateltuaan hän kysyi: "oliko se (raskaus) vahinko?"

En loukkaantunut kysymyksestä, koska tiedän kyseisen henkilön möläyttelevän välillä mitä sattuu. Vastasin kohteliaasti, että raskaus oli hyvin toivottu. Ilmeisesti muiden silmissä 25-vuotias ei kuitenkaan voi tulla raskaaksi kuin vahingossa. Voi kun tämä sammakoita suustaan päästelevä työkaverini vain tietäisikin, että kyseessä on kaikkea muuta kuin vahinko; voisi jopa sanoa, että raskauteni on vahingon vastakohta!

Noh, muut saavat kuvitella mitä haluavat, sillä minä tiedän asian todellisen laidan. Meidän pienokaisemme ei todellakaan ole mikään vahinko, hän on pieni suuri ihmeemme. <3

Viime aikoina olen ollut onnellisempi kuin pitkään aikaan. Sen lisäksi, että saan kasvattaa kohdussani pientä ihmisenalkua, tuntuu, että asiat ovat muutenkin loksahtaneet paikoilleen. Tällä hetkellä en tunne suurta tarvetta kirjoittaa tuntemuksistani, joten bligikirjoittelu jää varmasti jatkossa hyvin vähäiseksi tai jopa kokonaan pois.

Tähän mennessä raskaus on sujunut hyvin. Nt-ultrassa kaikki vaikutti oikein hyvältä, joten periaatteessa nyt pitäisi jo voida luottaa raskauden sujuvan hyvin loppuun asti. Silti pelko kulkee edelleen välillä matkassa, mutta yritän päästä siitä eroon, Haluan nauttia raskaudesta ja silitellä hitaasti kasvavaa mahaani. Kaikki on hyvin.

Kaikki hyvin

Tänään kävimme toisessa ultrassa katsomassa kohdussani oleilevaa vauvaamme. Hän oli kasvanut oikein hienosti ja vastasi kooltaan viikkoja 9+2, vaikka nyt onkin menossa viikko 8+6. Lääkäri pyysi vauvaa heilahtamaan, ja tämä teki työtä käskettyä. <3 Ensimmäisestä raskausultrasta on kaksi viikkoa, mutta vauva oli nyt jo paljon isomman näköinen kuin viimeksi.

Viime viikolla kävimme myös neuvolassa, mistä saimme mukaamme paljon uutta tietoa. Kai tässä kohta pitäisi tajuta, että raskaana ollaan. Viikonloppuna olimme ystävien vauvan ristiäisissä, ja siellä oli tarjolla mm. juustokakkua, kuppikakkuja sekä voileipäkakkua. Kun kyselin, että mitä niissä on, ja paljastui, että kaikissa on tuorejuustoa, niin raskaus paljastui parille ystävälle, Tarkoituksena oli pitää asia vielä salassa jonkin aikaa, mutta näköjään aina ei kaikki mene ihan suunnitelmien mukaan. Ystävät olivat kuitenkin niin iloisia ja onnellisia puolestamme, että oikeastaan on vain ihanaa, että asia paljastui. :)

Peruuntunut neuvolakäynti

Tänään meillä piti olla ensimmäinen käynti neuvolassa. Jouduin kuitenkin perumaan ajan, koska minulla alkoi viime yönä oksennus-/vatsatauti. Paljonhan nyt on noro-virusta ja muitakin mahatauteja liikkeellä, joten pitikin minun saada tällainen inhottava tauti. Olen jo toista kertaa sairaana raskauden aikana, joten kieltämättä minua pelottaa ja mietityttää, miten jatkuva sairastelu vaikuttaa pikkuisen kehitykseen. Vatsataudin kohdalla huoli on erityisen suuri, koska mikään ruoka ei pysy sisällä.

Aikaa peruessani en hoksannut neuvolan hoitajalta kysyä, miten tällainen sairastelu vaikuttaa raskauden kulkuun. Toivon sydämeni pohjasta, että pikkuinen saisi tarvittavat ravintoaineensa minulta, vaikka melko mahdottomalta se tuntuukin. Nyt en voi tehdä muuta kuin levätä ja yrittää juoda paljon. Ja lähettää rakkaita terveisiä masuasukille: äiti lupaa parantua pian, koeta kestää vielä vähän aikaa! <3

Pieni sykkivä sydän

Tänään kävimme poliklinikalla ultrassa. Ruudulla näkyi pienen pieni alkio ja sen pieni sykkivä sydän.

Kaikki näytti lääkärin mukaan hyvältä ja alkio vastasi viikkoja 7+1 (nyt menossa 6+6) eli vauvamme on kasvanut reippaasti.

En voi sanoin kuvailla sitä tunnetta, kun näin ruudulla sydämen sykkeen. Onnenkyyneleet valuivat poskiani pitkin. Mies hymyili vieressä onnellisinta hymyään. Siellä se on, meidän oma pienokainen.

Nyt vain täytyy nauttia täysin rinnoin tästä tilanteesta. Toivon sydämeni pohjasta, että pikkuinen jatkaa reippaasti kasvuaan ja että kaikki menee hyvin. <3

Ystävien raskausuutisia ja kateutta

Muutaman viime päivän aikana olen kuullut pari uutta raskausuutista ystäväpiiristä. Ensimmäistä raskausuutista olin osannut jo jonkin aikaa odottaa, ja olin kyseisen pariskunnan puolesta hyvin onnellinen. Samassa yhteydessä paljastui puolivahingossa myös oma raskaus.

Toisesta raskaudesta mieheni kuuli ystävältään puhelimitse. Laskettu aika on kesäkuussa. Samaan aikaan kuin meidänkin ensimmäisen raskauden laskettu aika olisi ollut. Jostakin kumman syystä minuun iski tuttuakin tutummaksi tullut tunne: kateus. En osannut suoranaisesti iloita tämän ystäväpariskunnan raskaudesta, vaikka kuinka olisin halunnut. Kyseinen pari on ollut yhdessä jo pitkään ja he ovat ihania ihmisiä, joten kaiken järjen mukaan minun pitäisi hyppiä riemusta heidän puolestaan. Varsinkin kun olen itsekin nyt raskaana, niin luulisi muiden puolesta iloitsemisen olevan helpompaa. Ehkä olen kateellinen siksi, että heillä raskaus on jo niin pitkällä, että he voivat huoletta siitä iloita ja kertoa ihmisille. Ehkä heidän raskautensa laskettu aika muistutti taas omasta keskenmenosta. En tiedä muuta kuin sen, että tunnen itseni juuri nyt erittäin typeräksi ja tunnevammaiseksi. Häpeän ajatuksiani.

Minun on edelleen vaikea uskoa sitä, että olen raskaana. Olen käynyt vain yhdessä veritestissä, enkä yhdessäkään ultrassa. Eihän tässä oikeastaan vielä voi iloita yhtään. Oireetkin tuntuvat vaihtelevan päivittäin. Pystynköhän nauttimaan raskaudesta ensimmäisen ultran jälkeenkään? Entä mahdollisen toisen ultran? Kuinka kauan epäilen ja pelkään tämänkin raskauden menevän kesken? Tämän raskauden kohdalla olen ollut paljon varovaisempi iloitsemisen suhteen, ja nyt raskaudesta tietää meidän lisäksemme ainoastaan neljä ihmistä (joista vain kahdelle on kerrottu tarkoituksella).

Mies kysyi minulta tänään, kun kerroin olevani vähän kateellinen ystävien vauvasta, että enkö muista, että meillekin tulee vauva. Vastasin, että en oikein osaa vieläkään uskoa sitä. Siksi olikin erityisen hassua tänään löytää oma blogini odotusblogit-listalta Haaveista totta -blogissa. (Lisäys 18.2.2015: Se sai minut tajuamaan, että minähän todellakin olen raskaana. Ihanaa, että joku muu on sen hoksannut , kun itse sitä en tajua.)

Oireita ja ultran odottelua

Tänään tulee kuluneeksi viikko siitä, kun veritestin tuloksia tiedustellessani hoitaja kysyi, onko minulla ollut raskausoireita. Olihan niitä silloin ja on edelleen. Olen ollut erittäin väsynyt, ja viime päivinä minua on huimannut jatkuvasti. Myös etovasta olosta olen kärsinyt päivittäin, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Rinnat ovat melko kipeät, ja tietyt liikkeet aiheuttavat edelleen repäisykipuja. Oireita on siis jonkin verran, mutta silti mietin, pitäisikö niitä olla tässä vaiheessa enemmän.

Alkuraskauden ultraan on vielä puolitoista viikkoa. Aika tuntuu matelevan, ja kieltämättä välillä tulee ajateltua ja pelättyä, että päästäänköhän tällä kertaa ultraan asti. Peloista huolimatta haluan nauttia mieheni kanssa tästä raskaudesta, vaikkakin vielä melko varovaisesti.

Varovaisen onnellinen

Aamulla kävin verikokeessa, ja iltapäivällä hoitaja soitti ja kysyi, onko minulla ollut raskausoireita. Vastasin, että se riippuu tietysti siitä, mitä se verikoe näyttää.

Hoitaja kertoi, että hcg-arvo oli hyvä, eli erilaiset oireeni ovat kuin ovatkin olleet raskausoireita.

Nyt tässä sitten odotellaan alkuraskauden ultraa muutama viikko. Toivottavasti tällä kertaa pääsemme sinne asti.

Nyt olen varovaisen onnellinen. <3 Voi kunpa tätä onnea kestäsi pitkään!

Ollako vai eikö olla (raskaana)?

Tänään on 8. päivä alkionsiirron jälkeen eli "ammattilaistermein" piinapäivä 8. Väistämättä mielessäni pyörii jatkuvasti kysymys: olenko raskaana?

Asian jatkuva miettiminen ei tietenkään auta asiaa, eikä sitä miksikään muuta. Olen ollut huomaavinani joitakin raskausoireita, mutta en haluaisi tehdä niistä minkäänlaisia johtopäätöksiä. Odottelen vielä piinapäivään 14, jolloin pääsen veritestiin. Voi kunpa aika menisi nyt oikein nopeasti! Ja voi kunpa vajaan viikon päästä saisimme miehen kanssa kuulla iloisia uutisia!

Kun optimismi vaihtuu jälleen pessimismiksi

Jälleen on takanapäin punktio eli munasolujen keräys, joka oli vähintäänkin yhtä kivulias toimenpide kuin viimeksikin. Kipulääkkeitä en saanut niin paljon, kuin olisin halunnut, koska verenpaineeni laski liian matalaksi. Joka tapauksessa punktion jälkeen meille kerrottiin, että munasoluja oli saatu kerättyä ihan hyvä määrä eli 11 kappaletta.

Mutta eipä se munasolujen määrä sitten ratkaissutkaan. Biologin mukaan munasoluista vain kuusi oli kypsiä ja niistä ainoastaan neljä hedelmöittyi. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, niin näistä neljästä hedelmöittyneestä vielä ainakin yksi karsiutuu pois eli ei jatka jakautumista. Minua pelottaa, että yksikään niistä ei enää jakaudu.

Alkionsiirron piti olla jatkoviljelyn jälkeen ylihuomenna, mutta huonon saaliin takia siirto tehdäänkin jo huomenna. Ilmeisesti näin pienillä munasolu- /alkiomäärillä ei kannata lähteä tekemään jatkoviljelyä. 

Lähdimme hoitoihin alunperin miehen alentuneen siittiömäärään vuoksi. Alan kuitenkin yhä enemmän uskoa, että myös minun munasarjoissani on jotakin vikaa. Kai tässä kohta täytyy alkaa miettiä muitakin vaihtoehtoja vanhemmuuteen, kun oman biologisen lapsen saaminen ei tunnu enää kovin mahdolliselta. 

Uusi vuosi, uudet kujeet

Viime blogikirjoituksesta on hirmuisen paljon aikaa. Jotenkin en ole tainnut pitkään aikaan edes miettiä lapsettomuutta, joten bloginkaan päivittäminen ei ole usein käynyt mielessä.

Jotakin tekemistä saattaa olla sillä, että sain muutama viikko sitten aloittaa uudessa työpaikassa, eikä minulla siten ole ollut niin paljon aikaa pyöriä blogimaailmassa. Minulla on niin paljon opittavaa uudessa työssäni, että kaikki ajatustyö menee sinne. Olen äärimmäisen iloinen, että pääsin useamman kuukauden työttömyyden jälkeen taas töihin.

Eräästä toisestakin asiasta olen iloinen, mutta samalla myös hyvin pelokas. Uusi ICSI-hoitomme aikaistui yli kuukaudella (kuukautiskiertoni ja labran lomaviikkojen vuoksi), ja nyt tässä onkin jo useampana iltana pistelty hormoneja alamahaan. Onnekseni mies on hoitanut pistämisen, sillä itse en siihen kykene.

Näillä näkymin punktio ajoittuu ensi viikolle. Koko hoitorumba ei tällä kertaa tietenkään jännitä niin paljon kuin ensimmäisellä kerralla, mutta odotukset ovat sitäkin korkeammat. Olen välillä huomannut ajattelevani, että ihan kohtahan minä taas saan tehdä sen positiivisen raskaustestin, ja että vuoden lopulla saamme vauvan luoksemme. Mistähän tällainen ylioptimistinen ajattelu kaltaiseltani pessimistiltä kumpuaa? Liian optimistinen ajattelutapa on tässä tilanteessa jopa melko vaarallinen: hoidon nyt mahdollisesti epäonnistuessa tipahdan kyllä todella korkealta ja kovaa.

Täytynee vielä perjantain ultraäänen yhteydessä pyytää lääkäriä kertomaan hoitojen onnistumisprosenteista ja palauttamaan minut takaisin maan pinnalle.

Toisaalta, kyllä minä haluan uskoa siihen, että nyt kaikki menee hyvin. Turha tässä etukäteen on murehtia.