Ollako vai eikö olla (raskaana)?

Tänään on 8. päivä alkionsiirron jälkeen eli "ammattilaistermein" piinapäivä 8. Väistämättä mielessäni pyörii jatkuvasti kysymys: olenko raskaana?

Asian jatkuva miettiminen ei tietenkään auta asiaa, eikä sitä miksikään muuta. Olen ollut huomaavinani joitakin raskausoireita, mutta en haluaisi tehdä niistä minkäänlaisia johtopäätöksiä. Odottelen vielä piinapäivään 14, jolloin pääsen veritestiin. Voi kunpa aika menisi nyt oikein nopeasti! Ja voi kunpa vajaan viikon päästä saisimme miehen kanssa kuulla iloisia uutisia!

Kun optimismi vaihtuu jälleen pessimismiksi

Jälleen on takanapäin punktio eli munasolujen keräys, joka oli vähintäänkin yhtä kivulias toimenpide kuin viimeksikin. Kipulääkkeitä en saanut niin paljon, kuin olisin halunnut, koska verenpaineeni laski liian matalaksi. Joka tapauksessa punktion jälkeen meille kerrottiin, että munasoluja oli saatu kerättyä ihan hyvä määrä eli 11 kappaletta.

Mutta eipä se munasolujen määrä sitten ratkaissutkaan. Biologin mukaan munasoluista vain kuusi oli kypsiä ja niistä ainoastaan neljä hedelmöittyi. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, niin näistä neljästä hedelmöittyneestä vielä ainakin yksi karsiutuu pois eli ei jatka jakautumista. Minua pelottaa, että yksikään niistä ei enää jakaudu.

Alkionsiirron piti olla jatkoviljelyn jälkeen ylihuomenna, mutta huonon saaliin takia siirto tehdäänkin jo huomenna. Ilmeisesti näin pienillä munasolu- /alkiomäärillä ei kannata lähteä tekemään jatkoviljelyä. 

Lähdimme hoitoihin alunperin miehen alentuneen siittiömäärään vuoksi. Alan kuitenkin yhä enemmän uskoa, että myös minun munasarjoissani on jotakin vikaa. Kai tässä kohta täytyy alkaa miettiä muitakin vaihtoehtoja vanhemmuuteen, kun oman biologisen lapsen saaminen ei tunnu enää kovin mahdolliselta. 

Uusi vuosi, uudet kujeet

Viime blogikirjoituksesta on hirmuisen paljon aikaa. Jotenkin en ole tainnut pitkään aikaan edes miettiä lapsettomuutta, joten bloginkaan päivittäminen ei ole usein käynyt mielessä.

Jotakin tekemistä saattaa olla sillä, että sain muutama viikko sitten aloittaa uudessa työpaikassa, eikä minulla siten ole ollut niin paljon aikaa pyöriä blogimaailmassa. Minulla on niin paljon opittavaa uudessa työssäni, että kaikki ajatustyö menee sinne. Olen äärimmäisen iloinen, että pääsin useamman kuukauden työttömyyden jälkeen taas töihin.

Eräästä toisestakin asiasta olen iloinen, mutta samalla myös hyvin pelokas. Uusi ICSI-hoitomme aikaistui yli kuukaudella (kuukautiskiertoni ja labran lomaviikkojen vuoksi), ja nyt tässä onkin jo useampana iltana pistelty hormoneja alamahaan. Onnekseni mies on hoitanut pistämisen, sillä itse en siihen kykene.

Näillä näkymin punktio ajoittuu ensi viikolle. Koko hoitorumba ei tällä kertaa tietenkään jännitä niin paljon kuin ensimmäisellä kerralla, mutta odotukset ovat sitäkin korkeammat. Olen välillä huomannut ajattelevani, että ihan kohtahan minä taas saan tehdä sen positiivisen raskaustestin, ja että vuoden lopulla saamme vauvan luoksemme. Mistähän tällainen ylioptimistinen ajattelu kaltaiseltani pessimistiltä kumpuaa? Liian optimistinen ajattelutapa on tässä tilanteessa jopa melko vaarallinen: hoidon nyt mahdollisesti epäonnistuessa tipahdan kyllä todella korkealta ja kovaa.

Täytynee vielä perjantain ultraäänen yhteydessä pyytää lääkäriä kertomaan hoitojen onnistumisprosenteista ja palauttamaan minut takaisin maan pinnalle.

Toisaalta, kyllä minä haluan uskoa siihen, että nyt kaikki menee hyvin. Turha tässä etukäteen on murehtia.