Pieni sykkivä sydän

Tänään kävimme poliklinikalla ultrassa. Ruudulla näkyi pienen pieni alkio ja sen pieni sykkivä sydän.

Kaikki näytti lääkärin mukaan hyvältä ja alkio vastasi viikkoja 7+1 (nyt menossa 6+6) eli vauvamme on kasvanut reippaasti.

En voi sanoin kuvailla sitä tunnetta, kun näin ruudulla sydämen sykkeen. Onnenkyyneleet valuivat poskiani pitkin. Mies hymyili vieressä onnellisinta hymyään. Siellä se on, meidän oma pienokainen.

Nyt vain täytyy nauttia täysin rinnoin tästä tilanteesta. Toivon sydämeni pohjasta, että pikkuinen jatkaa reippaasti kasvuaan ja että kaikki menee hyvin. <3

Ystävien raskausuutisia ja kateutta

Muutaman viime päivän aikana olen kuullut pari uutta raskausuutista ystäväpiiristä. Ensimmäistä raskausuutista olin osannut jo jonkin aikaa odottaa, ja olin kyseisen pariskunnan puolesta hyvin onnellinen. Samassa yhteydessä paljastui puolivahingossa myös oma raskaus.

Toisesta raskaudesta mieheni kuuli ystävältään puhelimitse. Laskettu aika on kesäkuussa. Samaan aikaan kuin meidänkin ensimmäisen raskauden laskettu aika olisi ollut. Jostakin kumman syystä minuun iski tuttuakin tutummaksi tullut tunne: kateus. En osannut suoranaisesti iloita tämän ystäväpariskunnan raskaudesta, vaikka kuinka olisin halunnut. Kyseinen pari on ollut yhdessä jo pitkään ja he ovat ihania ihmisiä, joten kaiken järjen mukaan minun pitäisi hyppiä riemusta heidän puolestaan. Varsinkin kun olen itsekin nyt raskaana, niin luulisi muiden puolesta iloitsemisen olevan helpompaa. Ehkä olen kateellinen siksi, että heillä raskaus on jo niin pitkällä, että he voivat huoletta siitä iloita ja kertoa ihmisille. Ehkä heidän raskautensa laskettu aika muistutti taas omasta keskenmenosta. En tiedä muuta kuin sen, että tunnen itseni juuri nyt erittäin typeräksi ja tunnevammaiseksi. Häpeän ajatuksiani.

Minun on edelleen vaikea uskoa sitä, että olen raskaana. Olen käynyt vain yhdessä veritestissä, enkä yhdessäkään ultrassa. Eihän tässä oikeastaan vielä voi iloita yhtään. Oireetkin tuntuvat vaihtelevan päivittäin. Pystynköhän nauttimaan raskaudesta ensimmäisen ultran jälkeenkään? Entä mahdollisen toisen ultran? Kuinka kauan epäilen ja pelkään tämänkin raskauden menevän kesken? Tämän raskauden kohdalla olen ollut paljon varovaisempi iloitsemisen suhteen, ja nyt raskaudesta tietää meidän lisäksemme ainoastaan neljä ihmistä (joista vain kahdelle on kerrottu tarkoituksella).

Mies kysyi minulta tänään, kun kerroin olevani vähän kateellinen ystävien vauvasta, että enkö muista, että meillekin tulee vauva. Vastasin, että en oikein osaa vieläkään uskoa sitä. Siksi olikin erityisen hassua tänään löytää oma blogini odotusblogit-listalta Haaveista totta -blogissa. (Lisäys 18.2.2015: Se sai minut tajuamaan, että minähän todellakin olen raskaana. Ihanaa, että joku muu on sen hoksannut , kun itse sitä en tajua.)

Varovaisen onnellinen

Aamulla kävin verikokeessa, ja iltapäivällä hoitaja soitti ja kysyi, onko minulla ollut raskausoireita. Vastasin, että se riippuu tietysti siitä, mitä se verikoe näyttää.

Hoitaja kertoi, että hcg-arvo oli hyvä, eli erilaiset oireeni ovat kuin ovatkin olleet raskausoireita.

Nyt tässä sitten odotellaan alkuraskauden ultraa muutama viikko. Toivottavasti tällä kertaa pääsemme sinne asti.

Nyt olen varovaisen onnellinen. <3 Voi kunpa tätä onnea kestäsi pitkään!

Onni vieraili meillä vain hetken aikaa

Kolme viikkoa sitten oli yksi elämäni onnellisimmista päivistä. Sain neljän vuoden raskaustoiveiden jälkeen kuulla IVF-hoitajalta olevani raskaana. Raskaus sai alkunsa pakastealkion siirrosta, jonka onnistumisprosenttia ei etukäteen juurikaan hehkutettu vaan päinvastoin: lääkärit muistuttivat onnistumisen todennäköisyyden olevan vain noin 10-15 prosentin luokkaa.

Hoitajan kanssa käydyn puhelinkeskustelun jälkeen oloni oli epätodellinen: olisimmeko me niin onnekkaita, että meistä tulisi ICSI-hoidon avulla vanhempia ensi kesänä? Rakas mieheni aikoi ensitöikseen pehmustaa asunnon terävät reunat, hänen ajatuksensa lapsen saapumisesta saivat hyvin konkreettisen muodon. Olimme ikionnellisia ja jaoimme uutisen myös joidenkin läheisten kanssa, sillä tiesiväthän he hoidoistakin. Jossakin kohtaa alkuraskauden huumaa mieleeni hiipi kuitenkin epäilys ja pelko siitä, että mahtaako kaikki olla pikkuisella hyvin. Päällimmäinen syy pelkooni oli raskausoireiden vähäisyys.

Soitin IVF-hoitajalle ja pyysin saada alkuraskauden ultraa aikaistetuksi. Hänen mukaansa oireiden vähäisyyttä ei kannattanut säikähtää, mutta hän suostui varmuuden vuoksi laittamaan minulle lähetteen uuteen verikokeeseen. Verikokeen tulos osoitti, etteivät epäilykseni ja pelkoni olleet tuulesta temmattuja: hcg-arvo oli noussut hitaasti. Seuraava viikko kului verikokeissa ja lääkärin vastaanotolla juostessa epätietoisuuden vallitessa. Jossain kohtaa hcg-arvot olivatkin lähteneet hyvään nousuun, ja lääkäri oli varma, että raskaus oli sittenkin lähtenyt kehittymään. Ultratessa mitään ei kuitenkaan näkynyt, eikä lääkäri kyennyt paikantamaan raskauden sijaintia. Seuraavalla lääkärin vastaanotolla kohdun yläreunassa näkyi pienenpieni raskauspussi, ja vaikka silloinen lääkäri sanoi raskauden menevän melko varmasti kesken, yritin vielä pitää pientä toivoa yllä. Jospa alkio olisikin vain lähtenyt kehittymään vähän myöhemmin.

Lauantaina vietimme mieheni kanssa rauhallista koti-iltaa. Vuoto alkoi yllättäen, ilman minkäänlaisia kipuja. Tiesin, että toivo on menetetty, että ensimmäinen raskautemme päättyi ennen aikojaan. Emme saisikaan ensi kesänä työntää lastenvaunuja ja nauttia pienestä ihmeestämme. Onni oli vieraanamme vain hetken aikaa, lähti pois arvaamatta, kertomatta suunnitelmiaan tulevasta. Vain yksi kysymys pyörii mielessäni: miksi?