Olen miettinyt blogin kirjoittamista jo pitkään. Lapsettomuushoitojen aloittamisen jälkeen kirjoittaminen olisi ollut hyvä keino purkaa omia ajatuksia ja pelkoja hoitoihin liittyen, mutta se ei tuntunut tarpeelliselta. Keskenmeno sai kuitenkin minut viimein avaamaan oman blogin, oman päiväkirjan, johon voin kirjoittaa ajatuksiani, joihin muutkin saavat tutustua.
Ensimmäinen raskauteni, meidän raskautemme, meni kesken. Se päättyi viikolla 7 ennen kuin oli kunnolla ehtinyt alkaakaan. Lääkärin mukaan ikäiselläni naisella keskenmenoriski on noin 15 %. Viisitoista. En voi uskoa, että juuri me jouduimme tämänkin kokemaan. Suututtaa. Tuntuu epäreilulta. Lähipiirissä ystävät tulevat raskaaksi vahingossa. Meidän raskautemme sai alkunsa lääkäreiden ja biologien avustuksella useiden vuosien toivomisen ja odotuksen jälkeen. Miksi juuri meidän raskautemme meni kesken?
Lääkäri ei osannut tietenkään antaa selvää vastausta keskenmenon syyhyn. Syitä voi olla niin monia, eikä asiaan voi koskaan saada varmuutta. Alkio oli todennäköisesti kiinnittynyt huonoon paikkaan, aivan kohdun yläreunaan lähelle munanjohdinta. Sillä ei olisi ollut mahdollisuuksia kehittyä siinä paikassa. Myös alkuraskaudessa sairastamani pissatulehdus on kuulemma voinut osaltaan vaikuttaa raskauden keskeytymiseen. Syytän itseäni. Urheilinko liian paljon alkionsiirron jälkeen, kun alkio oli kiinnittynyt huonoon paikkaan? Olisinko voinut välttää pissatulehduksen? Olisinko voinut tehdä jotain toisin, jotain paremmin?
Ehkä joskus pääsen irti itsesyytöksistäni ja ymmärrän sen, etten voinut itse vaikuttaa raskauden keskeytymiseen. Siihen saattaa kuitenkin mennä aikaa. Joskus pitäisi taas jaksaa uskoa hoitojen onnistumiseen, vaikka se nyt vaikealta tuntuukin. Pakkasessa ei ole enää alkioitamme, joten joudumme aloittamaan koko hoitorumban alusta. Hoidot, jotka ovat raskaita fyysisesti, mutta ennen kaikkea henkisesti. Nyt annan kuitenkin itselleni ja keholleni aikaa toipua tästä menetyksestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti